Tein taiteellista työtäni keväällä 2014 Roihuvuoren monipuolisessa palvelukeskuksessa. Puoli vuotta kestäneessä Residenssi Roihuvuoressa -projektissani työskentelin palvelukeskuksessa kuin missä tahansa taiteilijaresidenssissä. Sain käyttööni ateljeen osastonhoitajan luovuttamasta huoneesta keskeltä muistisairaiden vanhusten ryhmäkotia ja mahdollisuuden työskentelyyn asukkaiden kanssa. Ateljeessa kokoontui asukkaista muodostunut keskusteluryhmä kerran viikossa. Ryhmätapaamiset toimivat työskentelyni lähtökohtana ja innoittajana. Tapaamisten alussa ryhmäläiset ehdottivat, että minä toimisin tekijänä ja että he olisivat mukana seuraajina ja keskustelijoina. Tämä käänne sai minut pohtimaan taiteilijuuttani suhteessa heihin, osallistavuuden ja pakottamisen rajaa sekä sitä, millä tavalla käytän valtaa taiteilijana.
Tapaamiset muuttuivat värien aistimiseksi ja tutkimiseksi. Lopulta pyöreä pöytä, jonka ympärille kokoonnuimme, toimi pyöreiden eriväristen maalauksien sapluunana. Samalla kun maalauksista tuli tapaamistemme dokumentteja, kankaat toimivat vuorovaikutuksen välineinä asettuessaan keskustelijoiden väliin pöydälle levitettynä. Kokosin erilaisille kankaille tehdyistä maalauksista ja kokoontumispaikkana toimineesta pöytäryhmästä installaation Kuvan Kevät –lopputyönäyttelyyn viime keväänä. Vaikka ryhmäläisillä oli pitkälle edennyt muistisairaus, he ainakin jollakin tavalla ymmärsivät missä olivat mukana, sillä he kiittivät minua, että saivat olla osana ”tällaisissa merkillisissä tapaamisissa”. Tulkitsin, että he olivat tyytyväisiä, koska en pakottanut heitä olemaan taiteilijoita, eivätkä he olleet hoidon tai terapian kohteita suhteessa minuun, vaan annoin heidän nauttia tekemistäni eleistä. Eikö tästä taiteessa ja sen kokemisessa ole juuri kyse?
Usein hoitolaitoksiin kohdistuvien projektien tarkoitus on muun muassa lisätä ympäristön viihtyvyyttä ja järjestää erilaisia työpajoja. Tavoitteena on hyvinvointi ja mielen virkistyminen. Nämä ovat tietenkin tärkeitä seikkoja, mutta ne vaativat mielestäni vielä täsmentämistä. Minkä lisän juuri taiteilija tuo, kun edistetään edellisiä tavoitteita? Voiko taiteelle edes asettaa näin valmiin tehtävän? Mitä tarkoittaisi, jos kuvataiteilija työskentelisi hoitolaitoksessa osana moniammatillista työryhmää esimerkiksi lähi- ja sairaanhoitajien ja toiminta- ja fysioterapeuttien kanssa? Millainen taidemaalarin työnkuva tällöin olisi? Miten taiteilijan rooli yhteisössä määritellään? Kysymykset nousivat pintaan työskennellessäni suhteessa pienessä ja tietyssä mielessä suljetussa yhteisössä, mutta kysymykset liittyvät ylipäätään taiteilijan paikkaan ja asemaan muuttuvassa yhteiskunnassa.
Roihuvuoressa minulla oli ateljee keskeisellä paikalla lähellä asukkaita ja arkea, mutta tunsin silti oloni ulkopuoliseksi ja vieraaksi. Maalasin keskellä arjen kuhinaa ja tunsin itseni hyödyttömäksi. Jälkikäteen ajattelen, että ulkopuolisuus oli se etu, jolla sain tuotua jotakin erilaista ryhmäläisten ja ryhmäkodin arkeen. Ateljeessani käytiin myös poissa ollessani pysähtymässä tai tutkimassa värejä ja maalauksia. Ehkä taiteesta on juuri silloin eniten hyötyä, kun taiteilija ajattelee olevansa hyödyttömimmillään.
Timo Tähkänen on taidemaalari ja kuvataiteen maisteri. Hänen Kuvataideakatemiaan tekemänsä kuvataiteen maisterintutkinnon opinnäyte käsitteli väriä materiaalina, maalausta elämän ja taiteen välillä, arjen estetiikkaa sekä taidemaalarin paikkaa yhteiskunnassa.
The post Taidemaalarina palvelukeskuksessa appeared first on IssueX.