Palestiinan Länsirannalla vihmoo. Tuuli puhaltaa kylmästi vuorilta kuin laskien näkymättömällä taikamatolla yhä kovempaa vauhtia itselleen. Olen viettänyt näissä hiekanvärisissä maisemissa nyt kaksitoista yötä ja päivää.
Kun oma elävä ruumis ensimmäisen kerran kietoutuu uusiin maisemiin, koukeroiseen arabian kieleen ja tuntemattomiin kasvoihin, on olo valpas. Tässä tilanteessa tulen yhä tietoisemmaksi niistä todellisuuteen kätkeytyvistä rajoista, näkyvistä ja näkymättömistä, jotka uusina ja vieraina paljastavat itsensä minulle. Nousee tarve seisahtaa hetkeksi näiden rajojen äärelle ja kirjoittaa ne esiin.
Ensimmäisestä, syventävää harjoittelua käsittelevästä blogitekstistäni alkaa aika, jona vieras ja tuttu limittyvät huumaavalla tavalla. Aika, jona käsitys maailmasta repeilee ja ratkeilee, ottaa täysin uusia, haparoivia muotoja.
Voiko tämä sotilastorni oikeasti olla tässä? Miten nämä ihmiset voivat olla näin vieraanvaraisia ja lämpimiä? Miten teessä voi olla näin paljon sokeria ja heti sen perään näin vahvaa kahvia? Mitä tehdä, kun yksi teatteriryhmän pojista on viety vankilaan? Miten Otava ja kuunsirppi voivat olla ihan väärinpäin? Miksei vuorille kannata mennä kuin sunnuntaisin? Voiko tämä aamun aloittava kyynelkaasuhyökkäys olla oikein? Ei, tämä ei voi olla oikein.
Paluu Helsinkiin
Toukokuussa astun maankamaralle Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja keuhkot täyttyvät raikkaasta ilmasta. Raikkaus on outoa. Sitä on yhtäkkiä vaikea hengittää. On niin puhdasta, että silmiin sattuu. Kaikkialla on siistiä. Talot ovat valmiita, mistään ei törrötä mitään keskeneräistä.
On tilaa. Jopa täällä ”ruuhka-Suomessa” on tilaa. Kun bussimatka alkaa lentokentältä kotiin, se päättyy lentokentältä kotiin. Matkan varrella ei tapahdu mitään yllättävää tai ennakoimatonta. Kukaan tuntematon ei pyydä yllättäen teelle, bussi lähtee ajallaan, vaikkei se ole matkustajista täysi, tiellä ei ole onnettomuuden aiheuttamaa ruuhkaa, ei ole sotilaita, jotka aikaansaisivat jännitteitä tehden mitä ikinä nyt keksivätkään.
On rauhallista.
Yhtäkkiä omia juuria ja omaa kotimaata on outo katsella.
Mutta matkalaisen sydän on levoton. Tässä ulkoisen todellisuuden rauhassa todellisuus heittää kuperkeikkaa, huutaa, mesoaa, odottaa hiljaisuuden rikkovaa rukouskutsua ja että tapahtuisi edes jotakin. Minun sisäinen tilani metsästää muutosta ja kriisiä, koska se on niitä viimeiset kolme kuukautta normaalitilana vaalinut.
Ihmetyksekseni huomaan, että Länsirannan jälkimainingeissa minun sisäinen tilani on kriisissä, kun se ei ole kriisissä. Yhtäkkiä omia juuria ja omaa kotimaata on outo katsella. Tutuimmastani on tullut vieras, muukalainen, outo ja kummallinen.
Itsen kotouttaminen
Jotakin on tehtävä, ettei huku purkamattoman kokemuksen tulvaan. On alettava yhdistää, leikata ja liimata uutta ja vanhaa ihan urakalla.
Helsingin ja Al Aroubin pakolaiskylän välillä käy Skype-yhteys kiivaana. Facebook kertoo: Me haluamme tulla tekemään teatteria Suomeen. Me haluamme, että te tulette tekemään teatteria Suomeen. Me teemme viisumihakemukset. Me teemme kaikki ne lukuisat liitteet, jotka hakemukseen tarvitaan. Me hermostumme ja turhaudumme ja menetämme jo melkein toivon. Me emme lopeta.
Herää jopa kysymys, että mikä tässä kaikessa tosiaan on tarpeellista? Mihin näitä valtiollisia rajoja tarvitaan? Onko se dystopia, jolle tämä kaikki rakentuu?
Ja niin käy, että minä alan kotoutua Suomeen.
Raja-aidat kaatuvat
Syksyllä Palestiina ja Suomi yhdistyvät jälleen, kun kaksi palestiinalaista taiteilijaa saapuu Taideyliopiston Teatterikorkeakouluun ja tekee taidetta yhdessä meidän suomalaisten taiteilijoiden kanssa.
Sellaisina hetkinä raja-aidat kaatuvat, muurit sortuvat ja vapaus vie voiton. Minun kotini on minulle tutumpi. Silloin minä olen elävien juurien päällä.
Helena Korpela on teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK) ja opiskelee Teatterikorkeakoulussa teatteriopettajan maisteriohjelmassa. Korpelan Palestiinaan liittyvä taiteellinen opinnäytetyö nimeltä Ruumiissani kuiskii Al Aroub sai ensi-iltansa TeaKissa 11. marraskuuta.
Palestiinassa olivat myös Petra Haapio ja Annukka Valo, jotka opiskelevat Teatterikorkeakoulussa teatteriopettajan maisteriohjelmassa sekä Aili Järvelä, joka opiskelee musiikkikasvatusta Sibelius-Akatemiassa.
The post Koti tutuksi appeared first on IssueX.