Tiivistän yläasteaikani kahteen asiaan: Game Boy -pelien 8-bittiseen ääniraitaan sekä internet-galleria deviantArtin loputtomaan selailuun. Ne ovat sukupolvikokemuksia, jotka ovat määrittäneet ikäisteni käsitystä taiteesta ja kulttuurista.
Keskustelu siitä, voiko ohjainten ja ruutujen ääressä koettuja elämyksiä pitää taiteena, tuntuu siksi mielettömältä. Ne ovat vain erilaisia kanavia erilaisten visioiden toteuttamiseksi, jotka jättävät jälkensä yhteiskuntaamme muokaten kokemusmaailmaamme kamarisävellysten tai klassisten draamojen lailla.
Elokuvallisiksi kokonaistaideteoksiksi kasvaneet videopelit ja kilotavuiksi koodattu kuvataide ovat osa sitä taiteen teknologista kehitystä, josta filosofi Walter Benjamin kirjoitti jo vuonna 1936.
Taideinstituutiot, joilla yleensä on jokin käsitys taiteesta, laahaavat usein oivallusten perässä. Ehkä tälle on syynsä: jotta uusia taideformaatteja voisi viedä opetuksessa eteenpäin, on syytä kartuttaa pätevyys siitä, mistä kyseinen formaatti koostuu. Peliestetiikkaa tai digitaalista taidetta ei kotimaisissa taidekouluissa ole liiaksi käsitelty.
Taideyliopistossa edelläkävijöitä onneksi on. Viulisti-tuottaja-ääniteknikko Sandra Mahlamäki opettaa Sibelius-Akatemialla pelimusiikin perusteita, ja Kuvataideakatemialla maisteriopintojaan tekevä kuvataiteilija-kuraattori-kriitikko Ville Laaksonen avasi vuoden alussa kollegansa Henna Ahon kanssa Suomen ensimmäisen taidegalleriapelin.
Pelimusiikista pilottikurssi
Sandra Mahlamäen vetämä pelimusiikkikurssi on ensimmäinen laatuaan ja osana musiikkiteknologian osaston kehitystä. Kurssi on toteutettu yhteistyössä Aalto-yliopiston Medialaboratorion kanssa, missä pelimusiikkia on opetettu viikon mittaisten workshopien muodossa. Mahlamäki on suorittanut Medialaboratoriossa pelisuunnittelun opintoja.
”Musiikkiteknologian osastolle perustettiin juuri soveltavan musiikin suuntautumisvaihtoehto, joka tarjoaa laajalti elokuva-, näyttämö- ja pelikerrontamusiikin sekä musiikkituotannon kursseja. Pelimusiikin perusteet toimii hankkeen pilottikurssina”, hän avaa. Kurssi jatkuu syksyllä, kun opintokokonaisuus pääsee vauhtiin lehtorinsa, taiteen tohtori Päivi Takalan voimin.
”Kurssi lähtee perusteista. Sillä tuotetaan musiikki ja äänimaailma olemassa oleviin peleihin eri tuotantoympäristöissä. Apuna käytetään Unity-pelimoottoria ja siihen integroituja väliohjelmia. Opiskelijan tulee hallita musiikin tuotantoprosessit, mutta varsinaisia ohjelmointitaitoja kurssilla ei tarvita.”
Voiko ohjainten ja ruutujen ääressä koettuja elämyksiä pitää taiteena?
Pelimusiikki on näyttämömusiikkia. Sen tekemisessä tärkeintä on dynamiikan ja interaktiivisuuden taju. Musiikki ja äänet ovat tunnelmanluojia, tuotantotapa on vain erilainen.
”Tuottajan tulee osata hyödyntää pelimoottorin ja väliohjelmien tarjoamat mahdollisuudet ja työkalut interaktiivisen musiikin säveltämiseen. Opiskeltaviin asioihin kuuluvat interaktiiviset transitiot musiikkikappaleesta toiseen ja erilaiset musikillisten motiivien toistotekniikat.”
”Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kun pelissä siirrytään tilanteesta toiseen, kuten taisteluun tai valikkoon, tulee musiikin muuttua mukana. Näissä siirtymissä hyödynnetään väliohjelmia.”
Chiptunesta orkesterimusiikkiin
Muusta näyttämömusiikista poiketen pelimusiikin mahdollisuudet ovat kehittyneet yhdessä teknologian kanssa. Elokuvan ääniraidalle on voinut lisätä vaikka sinfoniaorkesterin jo äänielokuvan synnystä lähtien, mutta ensimmäiset pelimoottorit kykenivät pyörittämään vain hyvin minimaalisia äänitiedostoja.
Laajat äänituotannot ovat edelleen mahdollisia vain isoille pelitaloille, eli niin sanotuille AAA-produktioille, Mahlamäki kertoo. Hän on itse tuottanut musiikkia etupäässä mobiilipeleihin.
”Niiden koko on suurimmillaan 100 megatavua, josta musiikki ja ääniefektit vievät yleensä noin 10 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että peliin mahtuu noin minuutti cd-laatuista, tai noin 10 minuuttia kompressoitua ääntä. Vastaavasti AAA-pelien suuret muistikapasiteetit ja budjetit mahdollistavat laajan sinfonisen sävellystyön. Suuntia on siis yhtä monia kuin pelialustoja.”
Nintendo-pelien retropiipitys edustaa edelleen arkkityyppiä pelimusiikista. Se loi aikoinaan uuden musiikkigenren, jota on jäljitelty niin peli- kuin popmusiikin puolella tähän päivään asti.
”Tällainen chiptune-musiikki on vaikuttanut suuresti siihen, mitä pelaajat ovat tottuneet pelimusiikissa kuulemaan”, Mahlamäki muistuttaa.
Dynamiikan ja tunnelman lisäksi tuottajan on siis ymmärrettävä genrensä päälle.
”Ensisijaisen tärkeää on tuottaa kyseiselle peligenrelle tyypillistä musiikkia, joka olisi samalla sekä innovatiivista että tarkoituksenmukaista.”
Kuratoitu virtuaaligalleria
”En ole kuullut, että Suomessa kukaan olisi tehnyt pelimaailmaan sijoittuvaa galleriaa aiemmin”, Ville Laaksonen pohjustaa tammikuun alussa käynnistynyttä hanketta. Magicians of the north -otsikolla kulkeva näyttely on koottu yhdessä kuvataiteilija Henna Ahon kanssa, ja alustan sille tarjosi suomalainen Altogame-peli.
Virtuaalisuudestaan huolimatta kokonaisuus on ”ihan oikea”, ammattitaitoisesti kuratoitu katsaus kahdeksan suomalaisen taiteilijan töistä, Laaksonen korostaa. Fyysisen tilan sijaan teokset sijaitsevat 3D-galleriassa. Se muistuttaa ulkoisesti The Sims- ja Second Life -pelejä.
Pelin taustalla on Lontoossa toimiva, helsinkiläislähtöinen yritys Altonova. Se on keskittynyt tarjoamaan innovaatio- ja valmennuspalveuita koulutussektorille. Firman kotisivuilla puhutaan ”huippusuorituksista” ja ”luovasta johtamisesta”. Miten epäkaupalliseksi itseään kutsuva tateilija päätyi tällaiseen yhteistyöhön?
”Saimme taiteellisesti täysin vapaat kädet”, Laaksonen vastaa. ”Ainoa toive oli, että kattaus olisi monipuolinen.”
Hajontaa nousevien tekijöiden joukosta löytyy: esillä on Matti Vainion yksityiskohtaista psykedeliaa, Saija Kivikankaan karua minimalismia ja Tyko Elon värikästä ITE-henkisyyttä.
Altogame-gallerian ensisijainen valtti on tietenkin kansainvälisyys. Vaikka nettigalleriaan astuminen edellyttää sovelluksen lataamista ja sessioon erillistä ilmoittautumista, arvelee Laaksonen näyttelyn päivittäisten kävijöiden liikkuvan useissa sadoissa.
”Lisäksi se tuo näkyvyyttä.”
”Peli itsessään on tähdätty monikansallisille yrityksille, mutta taide ei missään nimessä jää vain sen kuvitukseksi vaan se päinvastoin vie taiteen epäsovinnaisiin ympäristöihin. Se on tarkoitettu myös heille, jotka eivät ehkä muuten ole taiteen käyttäjiä”, hän visioi verraten järjestelyä niin sanottuun prosenttitaiteeseen. Sillä tarkoitetaan rahaosuutta, joka käytetään kunnallisissa rakennushankkeissa taiteeseen.
Taide jakoon somessa
Virtuaaligalleria ottaa kantaa siihen, missä muodossa taidetta koetaan. Laaksosen mielestä juuri kuvataiteen siirtäminen aineettomaan muotoon on vaikeaa, koska hänestä teosten kokeminen on moniaistillista.
”Virtuaaligallerian tulee olla muutakin kuin tauluja valkoisten kuutioiden seinillä. Peli antaa visuaalisen, interaktiivisen kokemuksen, jossa käyttäjä pystyy avatar-hahmon kautta katsomaan teoksia ja keskustelemaan niistä muiden kanssa chatin avulla.”
Yksilökokemuksen ja taiteen välillä ei ole ketään.
Käyttäjät ovat myös anonyymejä, mitä Laaksonen pitää tärkeänä. ”Tämä helpottaa keskustelua: yrityksissä voidaan laittaa toimitusjohtaja ja siivooja keskustelemaan taiteesta, ja museonjohtajat voivat kohdata taiteilijoita ja yleisöä. Keskustelu ylipäätään on iso osa kuratointia.”
Kuvataiteen digitalisoituminen ei Laaksosen mielestä uhkaa originaaliteosten taiteellista autonomiaa, vaan tuo niille enemmän kontekstia. Taideteosten jakaminen sosiaalisessa mediassa on vakiintunut käytäntö.
”Minusta taiteen käyttäjiä tulisi mediakasvattaa ymmärtämään näitä kaikkia tasoja ja sitä, ettei ole vääriä tapoja lähestyä taidetta. Yksilökokemuksen ja taiteen välillä ei ole ketään. Jollekin voi riittää tykkääminen Facebookissa, toinen haluaa mennä paikalle katsomaan.”
Mikael Mattila on freelance-toimittaja, muusikko ja musiikintutkimuksen opiskelija Tampereen yliopistossa.