Runoilija ja teatterihistorioitsija Stella Parland (1974–2015) väitti, että kaikki lastenkirjallisuus ei suinkaan ole kirjoitettu lapsia varten, osa vain leikkii olevansa sitä. Keksityllä kielellä kirjoitettu näennäistieteellinen teos eläimistä, joita ei ole olemassa, on lastenkirjallisuutta vain siksi, ettei sillä ole muutakaan kotipaikkaa. Epämääräisen genren suojaan jää villi maasto, kirjailijoiden vapauden vyöhyke, jossa kieli saa kuulostaa, rikkoa ja yllättää vapaampana lukkoon lyödyistä merkityksistä ja aikuiskirjallisuuden konventioista. Lapsuus ja uni ovat keskeisiä lähteitä taiteen avantgardistisille kokeiluille, jotka pyrkivät maastoon ennen syntiinlankeemusta, kieleen ennen kirjoitusta. Lastenkirjallisuus on tarjonnut piilopaikan poliittiselle satiirille ja matemaatikkojen ja filosofien anarkistisille ajatuskokeiluille, mahdollisuudelle lyödä oma maailmankuva läskiksi.
Itselleni nonsense-lorujen kirjoittaminen on antanut vapauden – lomaa – itse asetetusta tarkoittamisen ikeestä, säännöistä, jotka muussa kirjallisessa työssä pakottavat ohittamaan houkuttelevia mahdollisuuksia sanoa jotain vain koska huvittaa, koska kieli kuulostaa, maistuu ja muuttuu rytmeiksi, salaperäisesti ja vailla näkyvää syytä.
Loruissa en pyri mihinkään, annan itseni tulla johdatetuksi, toiveikkaana annan kielen viedä – ja leikki alkaa synnyttää itseään. Siksi siihen parhaimmillaan liittyy aikuiselle harvinainen yllätetyksi tulemisen riemastus. Nautinto on osin fyysinen, liikkeen ja äänen ja rytmin tuottama mielihyvä, mutta ennen muuta kokemus on omalakisensa verbaalinen ilo, kieltä voi maistella kuin kakkua, haistella kuin kasvia, äänteet muuttuvat lihallisemmiksi, lisääntyvät; niillä voi leikkiä kuin legoilla tai kävyillä ja tulla oudosti ravituksi.
Kielellä leikkiminen on paitsi taiteellinen metodi myös reitti lapsen ja aikuisen poikkeuksellisen tasavertaiseen kohtaamiseen. Arkisista käyttötarkoituksistaan vapautetulla kielellä yhdessä leikkiminen on harvoja alueita, joissa aikuisen ja lapsen välinen hierarkia aidosti järkkyy. Aikuisen verbaalinen valta-asema horjuu, molempien iloksi: Aikuinen ei ole tylsä, lapsi saa loistaa. Yhdessä synnytetty ja jaettu kuriton kieli iskee ja haastaa molempia samalla voimalla, maasto, johon se vie, on molemmille yhtä tuntematon ja houkutteleva.
Runoilija Marina Tsvetajeva (1892–1941) kirjoitti, että ainoat lapsia aidosti kiinnostavat sanat aikuisten loppumattomassa puheessa ovat ne oudot ja erityiset sanat, joita lapset eivät ymmärrä. Ne kasvavat mielessä, täyttyvät syvällä sisäisellä merkityksellä, jota aikuisuuskaan ei täysin haalista.
Laura Ruohonen on kirjailija ja ohjaaja, joka toimi Teatterikorkeakoulun dramatugian professorina 2008–2013.
The post Tsiis mei, juu ei? appeared first on IssueX.