Monet taiteilijat ovat perinteisesti kieltäneet taiteen terapeuttisen ulottuvuuden. Syy juontaa taiteelta vaaditun puhtauden, vapauden ja intressittömyyden pitkästä historiasta. Toisinaan ongelma kierretään toteamalla, että taide ei ole terapiaa, mutta sen synnyttämät elämykset voivat olla terapeuttisia ja eheyttäviä.
Monen taiteilijan suuhun on myös laitettu ajatus siitä, että taidetta ei voi opettaa. Oscar Wilde totesi näin: ”Taidetta ei voi opettaa yliopistoissa. Taiteilijan muovaa se mitä ihminen katsoo, ei se mitä hän kuuntelee.”
Eri asioita yhtä aikaa
Teatterikorkeakoulun tanssipedagogiikan professorin Eeva Anttilan mukaan taiteen ja taidekasvatuksen itseisarvon ja välinearvojen eroa korostavan keskustelun aika on ohi. ”Olemme jo ymmärtäneet, että silloinkin, kun emme tavoittele välineellistä hyötyä, sitä tapahtuu. Toisaalta jos tavoittelemme vain hyötyä, voi olla että ei tapahdu mitään, ei edes sitä hyötyä.” Anttilan mukaan taidetta ei tarvitse puhdistaa sen hyödyistä, jos ne liittyvät siihen orgaanisesti. ”Ihminen voi kokea samanaikaisesti erilaisia asioita. Kun ihminen kokee voimakkaan taide-elämyksen, hän ei osaa eritellä mitä tapahtuu. Hyöty voidaan joskus tunnistaa tai jopa todentaa, mutta useimmiten hyötyä on mahdoton ennakoida tai mitata. Toisaalta, onko vaikkapa mielekkyyden kokemus hyötyä vai itseisarvoa? Nämä asiat liittyvät toisiinsa.”
Teatteripedagogiikan koulutusohjelmaa johtava lehtori Riku Saastamoinen muistuttaa kuitenkin siitä, että me emme tiedä, mistä taiteelliset ideamme tulevat.
”Jossain mielessä taide on lähtökohtaisesti leikin kaltaisesti intressitöntä. Teatterissa on pitkään puhuttu soveltavasta teatterista, jossa se otetaan välineeksi jonkun asian oppimiseen tai terapiaan. Taiteella on näitä ulottuvuuksia, mutta taiteessa on aina jotain, joka jää ulkopuolelle ja jota ei voi valjastaa. Siinä se voima onkin: taidetta ei saada suitsittua pelkän hyödyn ja tuottavuuden välineeksi.”
Kohderyhmien huomioon ottaminen ei Anttilan mukaan ohjaile taidetta edes soveltavissa muodoissa. ”Aina on mielekästä ja eettistä pohtia sitä, mitä esitetään ja kenelle. Se ei ole soveltamisen ongelma, vaan eettisyyden ja mielekkyyden ongelma. Kontekstin ja vastaanottajan position pohtiminen ei automaattisesti tee taiteesta soveltavaa tai pedagogista.”
Saastamoinen mukaan terapiasuhde tuottaa kuitenkin erilaisen vastuun: taide asettuu hieman eri kohtaan, jos kohteena on ihminen, jonka pitää saada muutos elämäänsä. ”Kuitenkin taide sisältää koko ajan ulottuvuuksia: sillä voi oppia, sillä voi parantua, se voi vain olla.”
Väheneekö taiteen määrä, kun draama alistetaan oppimiselle? Saastamoinen toteaa, että jos vain orjallisesti seurataan jotain ulkoapäin määriteltyä tiukkaa opetussuunnitelmaa, jää taiteelle ominainen yllätyksen ja sattuman elementti kyllä helposti puuttumaan. Anttilan mukaan opettajakin voi olla avoin yllätyksille ja miettiä samalla myös sitä, mikä on opetussuunnitelma.
”Ei opetussuunnitelma koskaan toteudu kirjoitettuna. Hyvällä pedagogilla on omakohtainen kokemus taiteen voimasta, joka asettaa muut asiat toiseen vinkkeliin. On täysin mahdollista työskennellä pedagogisessa kontekstissa siten, että taide ilmenee.”
Miten taiteilijat uskaltavat rohkeasti olla taiteilijoita, vaikka menisivät hyvinvointikontekstiin? Anttilan mukaan tämä on yksi tapa vallata tilaa taiteelliselle toiminnalle uusista paikoista. ”Taiteilijan pitää yrittää myös vapauttaa itsensä. Täytyy muistaa, että kyse on aina diskursseista, joissa taiteilijan on otettava oma paikkansa ja löydettävä myös välitilat. Kieli on aina valtaa, mutta diskurssin vangiksi ei saa jäädä, vaan sitä on osattava hyödyntää tarvittaessa, vähän kuin Troijan hevosena.”
Vitalisoivat prosessit
Kuvataideakatemian maalaustaiteen professori Tarja Pitkänen-Walter pitää ajatuksia taiteen vapaudesta ja itseisarvosta monimutkaisena kysymyksenä. ”Taiteilijan työhuoneella voidaan puhua taiteen vapaudesta, mutta sitten kun taide tulee sieltä ulos, missä on se vapaus? Taide liittyy moniin institutionaalisiin asioihin ja yhteiskunnallisiin kuvioihin, kuten terapiakin. Terapia pyrkii tuomaan tasapainoa johonkin asiaan, joka on mennyt niin pieleen. Kaikessa työssä ja mitä teemme on omat ääripäänsä. Kun ne halutaan laittaa keskustelemaan, voi syntyä jotain terapeuttista. Näen, että kuvataiteessa prosessissa on jotain vitalisoivaa silloin kun prosessi onnistuu.” Hänen mukaansa erottelut ovat mustavalkoisia: terapia on ikään kuin ulkoistettu, ja myös leikki on ollut jotain sellaista, joka ei mitenkään kuulu taiteeseen.
Pitkänen-Walterille kategoriat eivät ole itsestään selvinä, vaan hän näkee ne erilaisina, päällekkäin menevinä funktioina, jotka eivät ole irti taiteesta. Tätä hän korostaa opettajan roolissa silloin, kun puhuu opiskelijan kanssa esimerkiksi keskeneräisen työn äärellä. ”Siinä tapahtuu outo kohtaaminen. Emme puhu henkilöistä vaan siitä työstä. Syntyy kohtaamisen tapa, johon en ole törmännyt missään muualla. Ehkä se on ollut minulle kaikkein arvokkainta taideopetuksessa. Opettajana se vitalisoi minua.”
”Psykoterapian prosesseissa puhutaan henkilöistä, henkilön aistimuksista ja kehosta, mutta kyllä teoksenkin äärellä puhutaan aistimuksellisuudesta. Kuitenkin kyseessä on sellainen kohtaamisen alue, jossa ei ole kyse subjektista – emme operoi pelkästään tietoisen alueella, vaan se on enemmän vuoropuhelua siitä, mitä voisi olla. Parhaimmillaan se on varsin voimauttavaa. Kai sitäkin voisi nimittää terapiaksi?”
Entä sitten soveltavuus? Onko taiteen mentävä voimakkaammin mukaan ympäröivään yhteiskuntaan? ”Kyllähän taide saa yrittää olla oma alueensakin, mutta taiteella menee nyt niin huonosti, että sen ei kannata olla yksin. Taide on selvästi marginalisoitumassa.”
Pitkänen-Walterin mukaan taideväen ei ole varaa olla arrogantti. ”Arroganssia riittää muutenkin, niin että ei sitä kannata ryhtyä ihan työstämällä tekemään. Omanarvontunto on asia erikseen: sitä meillä tulisi olla huomattavasti enemmän.”
Marginaali ja valta
Musiikkikasvattaja, Sibelius-Akatemian MuTri-tohtorikoulun assistentti Tuulikki Laes valmistelee väitöskirjaa musiikkikasvatuksen demokratisoinnista. ”Tarkastelen marginaalikäytänteitä, marginaalissa tehtävää musiikkia. Marginaalisuuden voima kiinnostaa minua, sillä sen kautta voi tutkia myös valtarakenteita ja sen syrjäyttäviä rakenteita.”
Laes kokee nykyterminologian, kuten taiteen soveltavan käytön ajan henkeä kuvaavana catchphrasena. ”Hyvinvointiprojekteja rahoitetaan paljon, ja niillä halutaan perustella taiteen paikkaa yhteiskunnassa. Totta kai siinä on muusikon näkökulmasta ongelmallisuutta, mutta pedagogina olen pohtinut terapian ja taiteen rajapintoja ja yhteyttä. Tiedän, että hoitomaailmassa taiteella on merkittävä arvo. Pedagogina ja muusikkona olen kuitenkin aika varovainen sen suhteen, että kenelle taidetta tarjotaan terapiaksi. Katson asiaa vähemmistönäkökulmasta. Jos ihmisellä on esimerkiksi joku erityisominaisuus – hän istuu vaikkapa pyörätuolissa – ei se tarkoita sitä, että hänelle pitäisi tarjota musiikkia terapiana. Eivät kaikki ihmiset tarvitse terapiaa. Kaikilla ihmisillä on oikeus kehittää musiikki- tai taidesuhdettaan ja luoda uutta. Ihmisellä on sisäsyntyinen tarve luoda ja osallistua aktiivisesti kulttuuritoimintaan. Se saattaa joskus unohtua.”
Laesta kiinnostaa se, kuka saa tehdä taidetta ja kuka saa luvan esiintyä. Kuka sen luvan antaa ja millä perusteilla sen voi ottaa? Esimerkiksi Pertti Kurikan Nimipäivät on sen ottanut. Laesta ärsyttää keskustelu siitä, olisivatko he voittaneet Uuden Musiikin Kilpailua ilman kehitysvammataustaa. ”Tässä muutenkin medikalisoituneessa nykymaailmassa ihmisten eteen laitetaan se vamma ja ihminen laitetaan edustamaan sitä.”
Laes tuo esiin myös julkisuuden: muuttuuko taide todeksi vasta kun se on julkista? Tätä voi myös lähestyä pedagogisesti ja pohtia, annetaanko julkiseksi tulemiselle mahdollisuuksia. Laeksen mukaan inkluusio ei toteudu. ”Meillä on ehdollinen käsitys siitä, kenelle taiteilijuus kuuluu. On paljon näkymättömiä tapoja määritellä rajat. Muille voidaan sitten antaa musiikkiterapiaa.”
Instituutioiden rooli on usein rajoittava. Musiikkikasvatuksessa halutaan ajatella, että musiikki on osallistavaa, että kaikilla olisi mahdollisuus tehdä musiikkia, mutta usein se on kuitenkin instituutioiden ja tiettyjen vaatimusten rajoissa sallivaa, ehdollista ajattelua. ”Voidaanko siis edes sanoa, että ’musiikki kuuluu kaikille’?” Laes miettii.
Hyvinvointitaidekin on Laeksen mukaan ongelmallista. ”Taidehan sinänsä voi tehdä hyvää tai pahaa, se voi olla moraalitonta, hallitsematonta tai poliittista. Musiikilla voi jopa kiduttaa ihmistä. Hardcore metal voi olla jollekin nuorelle tärkeä psyykkisen itsesäätelyn väline, mutta jollekin se voi aiheuttaa ahdistusta.”
”Kaikella taiteella on myös yhteisöön vaikuttava, sosiaalinen ulottuvuus. Jokaisen ihmisen pitäisi tavoitella humaania käsitystä, jonka mukaan näemme kaikissa ihmisissä potentiaalia ja jokaisen mahdollisuudet tehdä ja osallistua sosiaaliseen taiteen tekemiseen ja kokemiseen.”
Kirjoittaja Otso Kantokorpi on helsinkiläinen taidekriitikko.
The post Puhdasta, kasvatusta, terapiaa appeared first on IssueX.