Sosiaalisessa mediassa taiteilijat, kuraattorit ja museojohtajat väittelevät taiteilijoiden ja museoiden brändäämisestä. Taiteen vientiorganisaatiot tiedottavat taiteilija-asiakkailleen, että kansainvälisten menestystarinoiden tuottaminen on tärkeää turismin, työllisyyden ja talouskasvun kannalta. Björn Wahlroos toteaa kirjassaan Markkinat ja demokratia, että taiteen arvo on yksiselitteisesti sen myyntihinta.
HS hehkuttaa pääkirjoituksissaan, että Guggenheim-museo tulee houkuttelemaan pääkaupunkiseudulle kansainvälisiä investointeja ja taiteilijoiden on kannettava vastuunsa maan kilpailukyvystä.[2] Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg tiivistää taideopiskelijoille suunnatun puheenvuoronsa: ” Taide on aina ollut ja on innovaatiota!”.[3] HKI ex-varakaupunginjohtaja Haataisen mielestä taide on hyvää, koska se alentaa verenpainetta ja luo työpaikkaviihtyvyyttä.[4]
Luovan talouden käsitteistä on tullut taidetta määrittävä hegemoninen puhetapa. Mutta tuntevatko taidemaailman toimijat niitä ideologisia, malleja, joihin taide kytketään talouden ja yritysmarkkinoinnin käsitteillä? Minkälaiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen agendaan sitoudutaan, kun taide ja kulttuuri ymmärretään maabrändin välineeksi ja taiteilija ja kansallisvaltio muuttuvat brändeiksi?
Innovaatiot ja ”luova tuho”
Valtioneuvoston aineettoman arvonluonnin kehittämisohjelmassa (2014) todetaan, että talouden tuotantosuhteet ovat muuttuneet globalisaation myötä. Tuotanto on siirtynyt halpatyömaihin, jossa työ tehdään lähestulkoon ilmaiseksi. Valtion ja elinkeinoelämän näkökulmasta tavarantuotanto ei kannata.
Kehittämisohjelmassa todetaan, että jälkiteollisissa kehittyneissä talouksissa merkittävät liikevoitot tehdään arvoketjun loppupäässä. Globaaleihin tuotantoketjuihin liittyvä aineeton osaaminen: rahavirtojen, logistiikan, brändien, asiakkuuksien ja tieto elämyksiä janoavista kuluttajista on erittäin tuottavaa. [5]
Luovan talouden teorioiden mukaan varallisuus kerääntyy sinne, missä on liiketoimintaa kiihdyttäviä innovaatioita. Innovaatioklusterin ruokkimiseksi onkin Suomessa kehitetty jo vuosia strategioita Innovaatio- ja tutkimusneuvoston, Sitran ja hallituksen periaatepäätöksien voimin.
Sosiaalipolitiikan tutkijoiden Kananen ja Kantola (2013) mukaan Suomessa innovaatio- ja kilpailukykypolitiikkaa ajettu jo -90- luvun alun lamasta ilman julkista keskustelua. Taustalla vaikuttavat kansainväliset aatevirtaukset: uusliberalistinen talouskäsitys ja Schumpeterin ”luovan tuhon” teoria (myös Lehtonen 2014). Schumpeterin teorian mukaan teknologiset innovaatiot, yritystoiminta, kilpailu ja markkinat synnyttävät liikelämää ruokkivan syklin, joka hirmumyrskyn tavoin tuhoaa vanhat taloudelliset rakenteet ja luo tilalle uusia.
Kananen ja Kantola korostavat, että kilpailukyky on käsitteellinen mantra, jonka varaan on rakennettu vaihtoehdottomuuteen perustuva tulevaisuusnarratiivi. Kilpailukykyä haetaan sisäisen devalvaation ja julkisen talouden leikkausten, verohelpotusten ja palkkatason laskun avulla. Kilpailukyvyn avulla määritellään myös erilaisille sosiaalisille ryhmille sopivat kannustusohjelmat. Korkeapalkkaisia erityisyksilöitä motivoidaan huipputuloksiin erilaisilla bonus- ja verohelpotusjärjestelmillä, kun taas työttömiä, syrjäytyneitä ja matalapalkka-aloilla työskenteleviä kannustetaan sanktioilla ja hyvinvointivaltion tulotasausjärjestelmään kuluvien sosiaalietujen leikkauksilla.
Talouden viitekehyksessä ”innovaatio” saa merkityksiä, jotka taiteeseen rinnastettuina sotivat perinteisiä luovuuteen ja taiteilijan itseilmaisuun liittyviä käsityksiä vastaan. Aalto yo:n talousprofessorit Korkman-Pohjola-Holmström (2014) korostavat, että ”innovaatiot” eivät tarkoita uraa uurtavien, uusien ideoiden tuottamista. Kansantalouden kannalta on kustannustehokkaampaa”lainata”, ”imitoida” ja ” parannella” muiden ulkomailla tekemiä ratkaisuja kuin riskeerata aikaa ja rahaa omien ideoiden kehittämiseen, vaikka ne olisivat merkittäviäkin.
Talousprofessoreiden mukaan innovaatioiden tulokset eivät myöskään parane rahoitusta ja vapautta lisäämällä. Päinvastoin, luovuutta ja innovaatioita vauhdittavat ”resurssien niukkuus”, ”nälkä”, ”haasteet”, ”kiire” ja ”sodan ja kuulentojen tapaiset konkreettiset valtiolliset hankkeet”. Viimeksimainittujen puutteessa innovaatioita inspiroidaan kilpailuilla, joita valtio järjestää yhdessä mesenaattien kanssa.
Jos ”kovaa” innovaatiopolitiikkaa toteutetaan suurteollisuuden ehdoilla, niin ”pehmeällä” innovaatiopolitiikalla pyritään muuntamaan kaupallisten markkinoiden ulkopuolelle jäänet yksityiset elämänalueet kuten arvot osaksi ketterien yritysten liiketoimintakehittelyä. Julkisesta tilasta, kuten museoista ja yliopistoista pyritäänkin muokkaamaan elämyksellisiä innovaatio-laboratorioita ja työelämäorientoituneita ajatushautomoita. Kansalaisia osallistetaan kulttuuriseen innovaatio-toimintaan. Kuluttajalähtöisen innovaatiopöhinän uskotaan tuottavan oivallisen kokeilu- ja kasvualustan uusille liikeyrityksille, joiden odotetaan tuottavan kulttuuripöhinästä patentoitavia ja tekijänoikeudellisesti suojattavia tuote- ja palvelumuotoja. Valtioneuvoston Aineettoman arvonnousun periaatepäätöksen mukaan (2014) Suomen talouskasvu tulee perustumaan kulttuurisen innovaatiopöhinän eli immateriaalisten symbolisten elämysten varaan rakennettujen ohjelmistojen, brändien, tekijänoikeuksien ja patenttien hallinnointiin.
Uusliberalististen doktriinien mukaan ajettua luovaa taloutta kritisoidaan monesta näkökulmasta. Luova talous lisää sosiaalista ja alueellista eriarvoistumista. Köyhtyneillä teollisuusalueilla spektaakkelimaisten kulttuurirakennusten rakentaminen hukkainvestointi, paikalliset kokevat ulkoa ohjatun brändi-identiteetin vieraaksi. Huolimatta siitä, että maabrändäämisellä pyritään markkinoilla erottautumiseen yritysmarkkinoinnista lainattujen strategioiden avulla, ovat luovan talouden teeseillä toteutettavat erottautumisen keinot stereotyyppisiä. Tyypillisenä piirteenä ovat vesialueen varrelle rakennettavat kanonisoitujen arkkitehtien suunnittelemat wow-kulttuurirakennukset, jonka läheisyyteen rakennetaan luksusmyymälöitä, -hotelleja ja -ravintoloita. Globaalilla tasolla kyse on urbaanien metropolialueiden, kulttuurien, kulttuuri-identiteettien: tapojen, makujen, arvojen ja toimintatapojen samankaltaistumisesta. Kolikon kääntöpuolena johtava maabrändiasiantuntija Simon Anholt, joka on konsultoinut myös suomen maabrändihanketta toteaa, että vähemmistökulttuurit, jotka eivät osaa tuotteistaa kulttuuriaan markkinaehtoisiksi tuotteiksi ja palveluiksi ostovoimaisilel turisteille, tulevat vääjäämättä kuolemaan.
Taiteilijat tulevaisuuden mallityöläisinä
Uusliberalistisesta, luovan ja kilpailykykyisen talouden rakenteita korostavasta teoriasta käsin taiteilijat nähdään ammattikuntana, jota tulisi käyttää mallina huipputuloksiin ja talouskasvun maksimointiin tähtäävässä tietoyhteiskunnassa. Ekonomistit Tepper ja Lingo esittelevät tutkimuksessaan taiteilijat globalisoituneeseen talousmarkkinaan sopeutuneina työläisinä, joille toimivat itseohjautuvina elinkeinonharjoittajina.
Tässä visiossa taiteilijoiden ammattikunta muodostaa laajan ja köyhän alkutuottajien massan, joiden toimintaa säätelee innovaatio-orientaatio, löyhä kiinnittyminen emergentteihin identiteetteihin ja voimakas keskinäinen kilpailu rajallisista resursseista. Taiteilijat kilpailevat keskenään globaaleilla ja kansallisilla markkinoilla arvostuksesta, mediahuomiosta, palkinnoista, agenteista, apurahoista ja taiteen alan työpaikoista. Individualistinen puurtamisen lisäksi taiteilijan ammattikunnalle on tyypillistä myös laaja verkostoituminen ympäröivään kulttuuriklusteriin ja muihin alan toimijoihin.
Ekonomisteja kiinnostaa erityisesti taiteilijoiden ammattikunnan poikkeuksellinen kyky sietää työmarkkinoiden epävarmuutta ja taloudellista epäoikeudenmukaisuutta työmarkkinoilla, jossa vain murto-osa taiteilijoista onnistuu ansaisemaan taiteellaan miljoonia, kun suurin osa ei tienaa työnsä tuloksilla mitään. Tämän näkemyksen mukaan taiteilijolle on leimallista valmius työskennellä systemaattisesti pitkiä työpäiviä ilman palkkaa ja valmius sukkuloida pienten tulolähteiden välillä ilman työmarkkinoita kangistavia rakenteita, joita aiheuttavat minimipalkkaa, työsuhdeturvaa, sairausvakuutusta, eläkemaksuja ja muita työsuhde-etuja vaativat ammattiliitot. Tästä näkökulmasta käsin taiteilijan työmotiivi ymmärretään rakentuva puhtaasti ilmaisun ja kokeilun halusta, jonka lopputuloksena markkinoille syntyy toisinaan laadullisesti erinomaisia ja omintakaisia tuotteita, joista kulttuuri saa merkityksensä. Kulttuuriteollisuuden prosessien ansiosta tuotteistamisen ansiosta arvo-ketjun muut osa-alueet saavat varallisuutensa markkinalogiikan myötä.
Tepper ja Lingon näkemyksen mukaan taiteilijoille on myös tyypillistä jatkuva halu oppia uusia asioita, kouluttaa itseään omalla kustannuksellaan sekä kyky sopeutua taiteen markkinatrendien ennalta-arvaamattomiin ja nopeasyklisiin muutoksiin. Samalla taiteilijat jaksavat sitkeästi uskoa oman toimintansa arvoon toivoen, että lopulta (taide)markkinat tai postuumi historiankirjoitus tulee huomioimaan hänen tuotteidensa laadullisen erityisyyden. Laajempi taloudellinen hyöty syntyy kuitenkin taiteilijan altruistisesta panoksesta yhteisönsä innovaatiotuotannon, kulttuuriteollisuuden tuottojen ja tietoyhteiskunnan kilpailukyvyn hyväksi.[6]
Haloo ja kiitos @cool_bränditaiteilija!
Brändi tarkoittaa yleiskielellä mielikuvaa. Brändiä arvioidaan tunnevoimaisten attribuuttien avulla esimerkiksi, keltainen, tylsä, onnellinen, aurinkoinen. Koska kaikki asiat herättävät jonkinasteisia mielikuvia, kuulee usein sanottavan, että kaikella on brändi. Lattea yleistys hämärtää kuitenkin brändäämiseen liittyvät kaupalliset motiivit ja prosessiin kytkeytyvän määrätietoisen vallankäytön.
Brändäämisellä pyritään erottautumaan markkinoilla, jossa samanlaiset tuotteet ja palvelut kilpailevat median ja asiakkaiden huomiosta. Peruste on kristalliskirkas. Attraktiivinen merkki voi hinnoitella itsensä pilviin tumpelompiin kilpailijoihinsa verrattuna. Tavoitteena on siis voiton maksimointi elämyshakuisilla kuluttajamarkkinoilta. Ryvettyneet yritykset ja nukkavierut instituutiot kiillottavat myös halukkaasti imagoaan mediaseksikkäiden brändi-partnereiden avulla.
Brändääminen on strategisesti tärkein, pitkäkestoinen ja kallein osa markkinointia. Teemu Moilanen ja Seppo Rainisto (2008) toteavat, että brändäämisen onnistuminen edellyttää pienen, ylintä johtoa lähellä olevan, päätösvaltaisen ryhmän määrätietoista n. 5-20 vuoden työtä. Tunnevoimaisen imagon lisäksi organisaation identiteetti, toimintaperiaatteet, henkilöstön arvot ja asenteet muokataan uuteen uskoon.
Brändäämisellä synnytettävät mielikuvat ovat tunnevoimaisia, yhteisöllisiä ja maailmaa syleileviä. Itse brändäämisprosessi on kuitenkin kaukana demokraattisesta. Onnistuessaan brändi on arvokkain osa yritystä, jonka avulla voi näppärästi tuotteistaa mitä tahansa: tarroja, t-paitoja, taideteoksia, taiteilijoita, MM-kisoja, kansallisia myyttejä, ihmisoikeuksia, yrityksiä, yliopistoja, kaupunkeja ja kansallisvaltioita.
Taide maabrändin välineenä
Keskinäisverkottuneessa globaalissa taloudessa oletetaan, että kansallisvaltiot ovat menettäneet merkityksensä. Urbaanit metropolikeskittymät kilpailevat keskenään median, sijoittajien, suuryritysten ja luksusturistien huomiosta.
Luovassa taloudessa kulttuurille on annettu keskeinen rooli talouden kilpailukyvylle. Taide ja maansa ”suurlähettiläiksi” valjastetut taiteilijat valjastetaan suomalaisten vientiyritysten lobbaamiseen ja maakuvan muokkaamiseen turistien ja sijoittajien mielikuvissa. Jorma Ollilan maabrändivaltuuskunnan raportti ”Tehtävä Suomelle” (2010) tiivistää tuotteistetun suomalaisuuden ytimen jääräpäisen luovan hulluuden, ratkaisukeskeisyyden, tasa-arvon ja koulutuksen teemoihin. Markkinoinnissa myös hyödynnetään tunteisiin vetoavaa, myyttistä luontosuhdetta ja suomalaisten järkähtämätöntä teknologiauskoa.
Valtioneuvoston sisäänrakennettu Team Finland- verkosto, jota johtaa pääministerin alaisuudessa kokoontuva elinkeinoelämän edustajien työryhmä, koordinoi OKM:n, TEM:n ja UM:n kautta Suomen taiteen vientiorganisaatioiden ja Suomi-instituuttien toimintaa. Taiteen viennin halutaan hyödyntävän suoraan vientiyrityksiä ja säteilevän maabrändillä kirkastettua Suomi-kuvaa maailmalla. Samalla taiteilijoihin iskostetaan tietoisuutta luovan talouden velvoitteista.
Universaalit arvot ja ”smart power”
Taiteen käyttö poliittisen ja taloudellisen vallan symbolina on historiallinen ilmiö. Kolonialisoivat valloittajat kuten Napoleon, Hitler, Stalin kuin myös Iso-Britannia ja USA ovat osoittaneet kansainväliselle yhteisölle valtaansa näyttävien taideaarteiden ja museohankkeiden avulla. Sisäpolitiikassa kulttuuristen voitonsymbolien ja museoiden tehtävänä on ollut hallitsijan valta-aseman legitimoiminen, kansan kasvattaminen ja opposition hillitseminen.
Vastaavasti maabrändäykseen liittyy usein taloudellisten motiivien lisäksi sisäpoliittisia ja geopoliittisia tavoitteita. Sisäpolitiikassa maabrändäys kytkeytyy uusliberalistiseen innovaatiopolitiikan ja elinkeinopainotteisen valtion hallintokulttuurin edistämiseen. Simon Anholtin mukaan kohdemaa hakee näyttävillä arkkitehtuuri- ja kulttuuriprojekteilla uskottavuutta ja poliittista vaikutusvaltaa kansainvälisten instituutioiden (EU, IMF, EKP, G8) ja rahoittajien silmissä.
Brändäämisestä on kitenkin alkanut ilmestyä myös meillä kriittisiä kirjoituksia. Pääosa suomalaisesta analyysistä ruotii maakuvan muokkausta arvioimalla tuotteistettujen mielikuvien ja reaalikokemuksiin perustuvien identiteettien välistä ristiriitaa. Brändääminen on kuitenkin syvällisempi prosessi. Ulkokohtaisen ja ristiriidoista karsitun tunnemielikuvan lisäksi uudistetaan määrätietoisen kovaotteisesti organisaation fyysinen ulkoasu ja viestintämateriaali, ulkoisten sidosryhmien käsitykset yrityksestä, oman henkilöstön identiteetti, asenne ja arvot ja yrityksen liiketoimintasuunnitelma.
Vastaavasti maabrändäämisessä tuunataan metropolialueen fyysinen ulkoasu. Tyypillisiä piirteitä ovat vesialueen viereen rakennettavat pilvenpiirtäjähotellit, strachitecht-rakennukset, francise-wow-kulttuuripalatsit ja mittavat investoinnit liikenneinfraan, taiteen viennin keskittäminen ja mielikuvaviestien sisällön kontrolli. Kansalaisten identiteettejä pyritään muokkaamaan valitrun tunnemielikuvan mukaisiksi median, kulttuuri-vaikuttajien lausuntojen ja yliopistokoulutuksen suuntaamisen avulla. Kokonaisvaltainen kansantalouden, elinkeinoelämän ja yhteiskunnan rakenteiden uudistaminen, joka vastaa yrityksessä liiketoimintasuunnitelman muokkausta.
Brändäykselle on tyypillistä keskusjohtoinen vallankäyttö, prosessin pitkäkestoisuus (10-20 vuotta) ja epädemokraattisuus, minkä myös Suomen maabrändiä konsultoinut Simon Anholt häveliäästi kirjassaan ”Competitive Identity: the new brand management for nations, cities and regions” toteaa. Anholtin mukaan valtionhallinnon muokkaaminen pörssiyhtiöiden johtajuusmallien mukaiseksi ja elinkeinoelämän menestykseen sitoutuneiksi ”Al-Qaida”- tyyppisiksi sisseiksi on Anholtin mukaan ongelmallista, koska valtion tulisi palvella neutraalisti kansalaistensa etua, mutta talouskasvu vaatii hänen mukaan uhrauksia.
Maabrändäyksen poliittinen sisältö onkin yhdenmukainen kilpailukyvyn nostamis- projektin kanssa. Näitä toteutetaan kiistanalaisilla austerity-toimenpiteillä, joihin liittyy verotuksen alentaminen, työvoiman palkkatason laskeminen, ammattiliittojen vallan rapauttaminen, toimitusjohtajamainen johtajuus-malli ja taloudellisen tuloksellisuuden ja yrittäjyyshenkisyyden istuttaminen valtionhallinnon, yliopistojen ja taidemaailman hallitseviksi arvoiksi. Keskeistä on myös julkisten varojen kohdentaminen sosiaali- ja terveyspuolelta ”keihäänkärkialoiksi” valittuille toimialoille (clean ja high tech), joille pyritään synnyttämään pyritään synnyttämään uusia Nokioita.Melikuvien muokkaamisen, fyysisten kaupunkikuvan ehostamisen ja sisäisen devalvaation keinoin Suomeen pyritään saamaan talouskasvua, houkuttelemaan turisteja ja houkuttelemaan kansainvälisiä investointeja.
Kulttuurijohteinen maabrändäys ja geopolitiikka
Räikein nykypäivän esimerkki taiteen ja museoarkkitehtuurin avulla tehtävästä maabrändäyksestä on Abu Dhabi, joka rakennuttaa kaupungin edustalla sijaitsevalle Saadiyat-saarella USD21MRD arvoista kulttuurikeskusta. Yhdistyneisiin Arabiemiraatteihin kuuluva Abu Dhabi on sijoitusomaisuudeltaan maailman toiseksi varakkain Norjan jälkeen. 1970-luvulta löytyneen öljy- ja kaasuvarannoista kerääntynyt varallisuus on emiirin perhekunnan nepotistisesti johtaman hallinnon käsissä.
se on maailman toiseksi rikkain nepotistinen yhden öljystä maailmankuulujen arkkitehtien suunnittelemat francise-Louvre- ja Guggenheim taidemuseot, länsimaisia yliopistoja ja luksusturisteille suunnattuja ravintoloita, 9 tähden hotelleja ja ostoskeskuksia. Onnelllisten –saaren rakennustyöt suorittavat keski-Aasiasta tuodut siirtotyöläiset, joiden väärinkäytöstä Human Rights Watch on raportoinut vuosittain. Taiteilijoiden kansainvälinen solidaarisuusjärjestö G.U.L.F. Labor on julistanut museot boikottiin työläisten epäinhimillisen kohtelun vuoksi.
Abu Dhabi on osa Yhdistyneitä arabiemiraatteja, jonka öljyteollisuuteen perustuva sijoitusvarallisuus on maailman toiseksi suurin Norjan jälkeen. Yhdistyneet Arabiemiraatit ovat sekä USA:n että Ranskan keskeiset sotilasliittolaiset Persian lahdella. Molemmilla mailla on pysyvä sotilastukikohta Abu Dhabin lähellä, josta suoritetana pomituslentoja Irakiin ja Afganistaniin. USA:lla on Abu Dhabissa lisäksi suurin sotilaslaivastosatama maansa rajojen ulkopuolella.
Abu Dhabi sijaitsee strategisesti keskeisellä paikalla Hormuzin salmen rannalla Irania vastapäätä. Hormuzin salmien kautta kuljetetaan 40% maapallon öljystä. USA ja Ranska ovat myös Abu Dhabin asekauppiaita ja sotilasliittolaisia Persian lahdella. Molemmilla on pysyvä sotilastukikohta Abu Dhabin lähellä, josta suoritetaan pommituslentoja Irakiin ja Afganistaniin. USA:n ja Ranskan öljy-yhtiöt ovat myös Abu Dhabin keskeisiä öljynjalostajakumppaneita 70-luvulta saakka. Ulkopolitiikan tutkija Mari Luomin mukaan massiivisilla rakennusprojekteilla pyritään turismin kasvun ja ulkopoliittisen vaikuttavuuden lisäksi pönkittämään pääasiassa hallitsijaperheen asemaa ja hillitsemään orastavaa demokratia-liikettä.[7]
Paikalliset näkevät myös länsimaalaiset keskeisissä rooleissa – tarjoamassa erikoispalveluita kuten turvallisuuspalveluita ja ohjelmointia nepotistiselle hallinnolle, joiden avulla sananvapauden tukahduttaminen ja totalitaarinen kontrolli on mahdollista.
Suomen maabrändityö ja politiikka
Myös Suomen maabrändityöllä on kytkentä sisä- ja geopolitiikkaan. Maabrändiä toimeenpaneva työryhmä esitti vuoden 2013 strategiassaan, että Suomeen pyritään houkuttelemaan sijoituksia USA:sta, Kiinasta ja öljyarabimaista Venäjän arktisen öljy-, kaasu- ja mineraali-varantojen hyödyntämiseen. Ilmastonmuutos avaa Koillisväylän meritien kaupalliselle merenkululle Kiinasta Euroopan kuluttajamarkkinoille, mikä öljy- ja rakennusteollisuuden ohessa tarjoaa erinomaiset kasvunäkymät clean ja high tech aloille. Itä-Ukrainan sotatilaa seurannut Venäjän kansainvälinen kauppasaarto on johtanut monikansallisten öljy-yhtiöiden vetäytymiseen ja pakottanut Suomen muuttamaan maabrändisuunnitelman toimintastrategiaa.
Sisäpoliittisesti Suomen maabrändityö kytkeytyy poliittisesti kiistanalaiseen talouden kilpailukyvyn hakemiseen elinkeinoelämän ja suuryritysten suosimalla vyönkiristyspolitiikalla. Toimenpiteisiin kuuluvat mm. julkisen sektorin leikkaukset, tuloverotuksen ja palkkatason alentaminen ja ydinvoiman lisärakentaminen. Valtionhallintoa ja virkamiesten asenteita pyritään muokkaamaan lähemmäs liike-elämän toimintatapoja. Samalla kansalaisten identiteettiä, asenteita ja arvoja ”vahvistetaan” kilpailukykyä vahvistavasti. Strategiassa myös todetaan, että taide, kulttuuri ja design integroituvat erottamattomasti talouden kilpailukyvyn kasvattamiseen. Taiteen vientiorganisaatiot ja Suomi-instituutit on kytketty maabrändiä toimeenpanevan Team Finland-verkoston alaisuuteen edistämään maakuvan muokkausta ulkomailla ja tukemaan vientiteollisuuden intressejä.
Taiteen perustuslaillinen asema ja tulevaisuus
Suomen lainsäädännön näkökulmasta taiteen, kulttuurin ja museoiden tehtävänä on edelleen säilyttää ja uusintaa kansallista kulttuuriperintöä. Taidemaailmalla on kuten yliopistoillakin lain nojalla yhteisöllinen itsemääräämisoikeus.[8] Taiteen sisältöjä tai laadun kriteereitä eivät valtiovalta, poliittiset puolueet tai elinkeinoelämä määrittää. Perustuslain vapauspykälän nojalla tulkitaan, että valtiovallan on turvattava taiteen ja museoiden toimintamahdollisuuksien resurssointi julkisesta rahoituksesta. Oikeusvaltiossa kansalaisilla on oltava tasavertaiset mahdollisuudet ilmaiseen koulutukseen ja sivistykseen. Sivistyspalveluiden tasaveroisella saatavuudella pyritään osaltaan turvaamaan sosiaalinen kierto ja yhteiskunnan vakaus.
On syytä kysyä, onko Taideyliopiston opetus ajantasalla. Pystyykö Taideyliopisto puolustamaan taiteen monipuolisuutta talouden puhetapojen ja toimintamallien välineellistäviä arvoja vastaan? Tarjoaako yliopisto opiskelijoilleen eväitä muutosten kriittiseen tarkasteluun niin, että opiskelijoilla on mahdollisuus ymmärtää taiteeseen kohdistettuja paineita – ja tehdä omia valintojaan?
Kirjoittaja Merja Puustinen on Kuvataideakatemian tohtorikoulutusohjelman opiskelija.
[1] Otsikoinnissa on sovellettu pääministerin Stubbin 3.2.2015 lähetetyn Twitter-viestin tyyliä: ” Beibi, on toi aamulypsy vaan niin cool. Haloo Mäntsälä, kiitos @ RadioSuomipop!”, Stubb kommentoi viestissä omaa soittoaan aamun radio-ohjelman suoraan lähetykseen. Yleisölle luotiin ohjelman aikana mielikuva siitä, että kyse oli pääministerin spontaanista soitosta. Pian ilmeni, että soitto oli sovittu etukäteen. Mediassa tekoa analysoitiin epäsuositun pääministerin mainostemppuna.
[2] Aura, Merja (2014): ”Guggenheim Helsinki. Kiista kaupunkitilasta Helsingin Sanomissa 2012”, pro-gradu tutkielma, Helsingin yliopisto, taidehistorian oppiaine. https://helda.helsinki.fi/, esim. HS pääkirjoitus 11.1.2012 ”Guggenheim-museo olisi myönteinen shokki” (ladattu 6.3.2015)
[3] Rehtori Rosenbergin avauspuheenvuoro 12h Taidemaailmassa- keskustelutilaisuudessa Kuvataideakatemia 6.2.2015
[4] Tuula Haatainen kulttuuriasioista vastaavana apulaiskaupunginjohtajana taiteilijoille ja taiteilijaseurojen edustajille HKI kaupungin järjestämässä keskustelutilaisuudessa Guggenheim- museohankkeesta, Valkoinen Sali, v. 2012.
[5] Valtioneuvoston periaatepäätös aineettoman arvonluonnin kehittämisohjelmasta (2014), s. 3 Työ- ja elinkeinoministeriö, http://www.tem.fi/ (ladattu 7.3.2015)
[6] Lingo, Elizabeth L. and Steven J. Tepper (2013): “Looking Back, Looking Forward: Arts-Based Careers and Creative Work”, in Lingo & Tepper: “Work and Occupations”, 2013 40: 337, DOI: 10.1177/0730888413505229 Published by Sage Publications, http://wox.sagepub.com/content/40/4/337 (retrieved from web 13.03.2014)
[7] Christopher M. Davidson: ” The Making of a Police State”, Foreign Policy, 14.4.2011, www.foreignpolicy.com (retrieved on 8.3.2015)
[8] Rautiainen, Pauli (2012): ”Kuvataiteilijan oikeudellinen asema. Ammattimaista taiteellista toimintaa rajoittava ja edistävä oikeussääntely”, väitöskirjatutkimus, Tampereen yliopisto, https://tampub.uta.fi (ladattu 21.4.2015)
The post Beibi, on toi Taide vaan niin innovaatiota! appeared first on IssueX.