Lasten- ja nuortenkulttuuri on kulttuurinala, jonka olemassaolo riippuu paljolti julkisen rahoituksen tuesta. Tämä johtuu siitä, että lapset ja nuoret päätyvät taiteen kanssa tekemisiin useasti erinäisten instituutioiden, kuten päiväkodin, koulun tai musiikkileikkikoulun kautta. Se on oikein; taide-elämysten tarjoaminen mahdollisimman monelle riippumatta lähtökohdista on tasa-arvoon tähtäävän yhteiskunnan perusedellytys. Taidekasvatuksen tulisi olla osa jokapäiväistä elämää.
Lapsiin on Suomessa aina satsattu. Opetus- ja kulttuuriministeriön yksi neljästä kärkihankkeesta on taiteen ja kulttuurin saavutettavuuden parantaminen. Suunnitelmassa keskitytään eritoten lapsiin ja nuoriin. Tänä vuonna hankkeen piiriin otettiin 41 tahoa eri kulttuurinaloilta sekä kunnalliselta puolelta. Lastenkulttuuriliitto puolestaan listaa kotisivuillaan lukuisia projekteja, kuten Taidetestaajat-hankkeen, jonka tarkoitus on kuluvien neljän vuoden aikana viedä taidekokemuksia 200 000 nuorelle ja opettajalle.
Nämä hankkeet ovat kuitenkin vain instrumentaalisia osoituksia siitä, että asioita tapahtuu. Kiinnostavampaa on kysyä, minkälaista on lastenkulttuurin sisältö ja miten lapset saadaan kiinnostumaan – lumoutumaan – taiteesta. Onko edes mielekästä puhua erikseen ”lastenkulttuurista”?
Lapsilta kielletty taide?
”Ei kannata ajatella, että tekisi taidetta erityisesti lapsille, koska he voivat olla aikuisia paljon fiksumpaa yleisöä”, sanoo Kuvataideakatemian valokuvauksen professori Veli Granö.
”Heillä ei ole samanlaisia ennakkoluuloja, joten he voivat prosessoida kaikenlaista taidetta.”
Kuvataiteen saralla jonkin teoksen rajaaminen ”lasten” taiteeksi lieneekin vaikeinta, ja ehkä turhinta. Sen ilmaisukeinot ovat musiikkia tai kirjallisuutta abstraktimpia. Esimerkiksi Frida Kahlon groteskeja omakuvia ei heti ajattelisi lapsiystävällisiksi, mutta monia ne silti kiehtovat.
Granö on mukana tekemässä taidetta uuteen Lastensairaalaan, tarkemmin sen parkkihalliin. Hän on myös mukana järjestämässä syksyllä Kuvataideakatemian julkisen taiteen kurssia, joka perehtyy julkisen taiteen kysymyksiin ja haasteisiin ja jonka tuloksina tuotetaan teoksia erilaisiin julkisiin tiloihin, kuten Lastensairaalaan. Yhteistyö on kuitenkin vasta alkutekijöissään, kuten Lastensairaalan rakennusprojektikin.
Ennenkin julkisen taiteen hankkeissa töitä tehnyt Granö pitää sairaalaa erityisen haastavana ympäristönä.
”On pakko miettiä, minkälainen taide soveltuu sairaalaan. Siellä joutuu tekemisiin ikävienkin tilanteiden kanssa, ja esimerkiksi punainen väri voi vain lisätä ahdistusta. Puhumattakaan, että lapset ja aikuiset kokevat teokset eri tavoilla. Samalla ei saisi kuitenkaan liikaa varmistella. Tällaisia asioita pyörittelemme kurssilla.”
Lastenkulttuuri käsittelee myös kipeitä kohtia
Ikäviäkin asioita pitää käsitellä lastentaiteessa.
”Lapset janoavat, että heille kerrotaan erilaisia tarinoita: rakkaudesta, avioerosta, elämästä, kuolemasta”, luettelee Teatterikorkeakoulun ohjaajantaiteen professori Saana Lavaste. Teatterin keinoin tämä lieneekin kätevintä.
Teatterikorkeakoulussa on järjestetty lastenteatterikurssi 2000-luvulla kahdesti. Lavaste on ollut mukana molemmilla kerroilla. Kurssilla on käynyt luennoimassa muiden muassa ruotsalaisen lastenteatterin veteraaniohjaaja Suzanne Osten. Hän pitää lastenteatteria ”avantgarden viimeisenä linnakkeena”.
”Osten tarkoittaa, että lapsillekin voi tehdä haastavaa teatteria”, Lavaste avaa.
”Heidän tulee vain kokea, että heidät otetaan vakavasti. Ei lasten lumoaminen ole vaikeaa! Kursseilla käsiteltiin omakohtaisia lapsuuskokemuksia, tarkoituksena riisua aikuisen katse. Palattiin pelkoihin, epäoikeudenmukaisuuteen ja vaikkapa vanhempien käsittämättömyyteen. Ostenin mukaan ihmisen luovuus piilee lapsuudessa: mielikuvitus, kyky leikkiä – nehän juontavat sieltä.”
Lavasteen mukaan kurssit ovat poikineet useita rajoja rikkovia esityksiä. Sellaisia ovat esimerkiksi Valto Kuuluvaisen ja Salla Viikan ohjaamat ja kirjoittamat päiväkoti- ja ala-asteikäisille suunnatut näytelmät Käärmeihmiset ja Taikanaksutin.
Tärkeä taidekasvatus
Myös Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen lehtori Soili Perkiö ylistää lapsuuden luovuutta.
”Lapsena kaikki taiteet ovat osana itseilmaisua. Kaikki lapset piirtävät, laulavat, tanssivat ja kertovat tarinoita. Nämä ovat ihmisen perustarpeita!”
Perkiö on itse tehnyt pitkän uran etenkin musiikin varhaiskasvatuksen puolella. Hän on ollut säveltäjänä useilla levyillä ja kouluttanut lukuisia musiikkikasvattajia. Hän kehuu musiikkikasvatuksen aineryhmän pakollisiin opintoihin kuuluvaa taidekasvatusprojektia, jossa opiskelijat musisoivat lapsiyleisölle.
”On hyvä, että muusikot saavat kokemusta lapsiyleisöstä, koska musiikkia tulee tehdä silloin eri intensiteetillä. Lapsilla on omanlaisensa laatuvaatimukset.”
Perkiötä on viime aikoina työllistänyt Pikku Papu -projekti. Se sai alkunsa Eeva-Leena Pokelan ja hänen ohjaamallaan lastenmusiikkikurssilla. Tuloksena syntyivät kirjailija-kuvittaja Liisa Kallion kanssa tehty levyllinen lauluja ja kirja, ja niiden rinnalle myös kiertävä sekä musiikkileirejä järjestävä bändi. Toinen kirja ilmestyi viime keväänä.
Yhtyeen jäsen Maiju Kopra kutsuu Pikku Papua ”kokonaisvaltaiseksi taiteelliseksi pläjäykseksi”. Nuoruuden musiikkileireiltä kokemuksensa kerännyt Kopra on yksi Pikku Papu -leirien päävetäjistä. Alle kymmenvuotiaille tarkoitetuilla leireillä osallistujat lumotaan monenlaisella yhdessä tekemisellä. Siinä musiikki toimii erityisesti pedagogisena välineenä.
”Leireillä hyödynnetään myös kuvataidetta, musiikkiliikuntaa ja askartelua”, Kopra korostaa.
”Tarkoituksena ei ole keskittyä vain musiikkiin, vaan opettaa sosiaalisen kanssakäymisen taitoja, joista on hyötyä myös musiikissa.”
Soili Perkiö vahvistaa ajatuksen. ”Laulu ja leikki antavat lapselle luvan herkistyä ja käsitellä kokemuksiaan. Musiikissa on kyse ihmisenä kasvamisesta.”
Onko siis loppujen lopuksi eroa ”lastentaiteella” ja ”muulla” taiteella? Onhan taide loppujen lopuksi vain välittäjä – tapa kertoa asioita, oli lumoutujana sitten aikuinen tai eskarilainen.
”Tärkeintä on pitää huoli taiteen saatavuudesta, että saadaan lapset esimerkiksi koulujen kautta kokemaan teatteria, museoita ja musiikkia mahdollisimman laajasti”, huomauttaa Saana Lavaste.
”Taiteen tulisi olla inklusiivista. Siksi sitä kustannetaan yhteisistä verorahoista.”
Juttua varten on haastateltu myös maalaustaiteen professoria Tarja Pitkänen-Walteria.
The post Lastenkulttuuri lumoaa appeared first on IssueX.