Pyhän ristin basilika Firenzessä, Italian Toscanan pääkaupungissa, on uskomattoman kaunis paikka.
Legendan mukaan jättimäisen kirkon perusti itse Franciscus Assisilainen – fransiskaanisen veljeskunnan isä ja katolisen kirkon pyhimys. Hänen kunniakseen basilika sai jopa kuusitoista kappelia, joista monet on koristeltu taidemaalari Giotton ja tämän oppilaiden tunnetuilla freskoilla.
Upeita teoksia pysähtyi ihailemaan matkoillaan myös ranskalainen kirjailija Marie-Henri Beyle, joka tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Stendhal. Kun kirjailija näki Giotton teokset ensimmäistä kertaa 1800-luvun alkupuolella, hän lumoutui niistä täysin.
”Teokset puhuttelivat sieluani niin elävästi. Voisinpa unohtaa, kuinka sydämeni tykytti, ja kuinka elämä tuntui valuvan minusta pois. Kävellessäni pelkäsin pyörtyväni”, Stendahl kirjoitti.
Lähes 200 vuotta myöhemmin italialainen psykiatri Graziella Magherini nimesi nuo oireet kirjailijan mukaan Stendhalin syndroomaksi. Magherini tiesi, että toisinaan taide voi viedä mukanaan niin voimakkaasti, että se kirjaimellisesti vavisuttaa. Tuo epävirallinen diagnoosi syntyikin tarkoittamaan juuri voimakkaasta taide-elämyksestä aiheutuvaa oireyhtymää, joka aiheuttaa heikotusta, pahoinvointia, paniikkia, sekavuutta – ja jopa sydämentykytystä.
Taiteen yliluonnollisia voimia
Stendhalin tuntemukset olivat rajuja, mutta myös vähemmän järisyttävät taide-elämykset saattavat muodostua ihmisille merkittäviksi, ainakin henkistä maaperää muokkaaviksi kokemuksiksi. Taiteen kokija saattaa sanoa, että jokin teoksessa tai esityksessä lumosi hänet.
Lumolla on ennestään tarkoitettu suomalaisissa kulttuureissa taikuutta tai yliluonnollista voimaa, jonka valtaan joutunutta ihmistä voidaan sumeilemattomasti hallita. Muinoin uskottiin, että lumottu ihminen tunsi olevansa oma itsensä ja toimivansa täysin omien päämääriensä mukaan, vaikka hän tosiasiassa olikin lumouksen vallassa. Juuri tästä juontuu sanan nykyinen merkitys: lumo on sitä, kun kauniit tai hyväksi koetut asiat saavat ihmisessä aikaan hallitsevan vaikutuksen. Se on jotain, mikä pitää katsojaa tai kuuntelijaa vallassaan.
Sitä, mikä tai mitä se jokin on, on kuitenkin vaikea määritellä.
Lumoavia hittejä
”Kaikki eivät lumoudu kuulemastaan musiikista ensimmäisellä kerralla”, pohtii Sibelius-Akatemian musiikin historian professori Vesa Kurkela. Hän on tutkinut työkseen muun muassa 1800-luvun populaarimusiikkia – siis klassista ja oopperaa.
Hittejä toki tehtiin jo tuolloinkin. Äänilevyjä ei vielä ollut saatavilla, mutta esimerkiksi Johann Strauss nuoremman valssi Tonava kaunoinen nousi Euroopassa niin suureen suosioon, että sen nuotteja myytiin vain muutaman vuoden sisällä miljoona kappaletta, mikä on 1800-luvun Euroopassa aivan valtava määrä.
”Kyse on edelleen pitkälti samoista asioista. Silloin esimerkiksi oopperoiden alkusoitot olivat niitä hyviä biisejä. Ne olivat usein potpureita, joihin oli koottu teoksen keskeiset melodiat peräkkäin. Voisi sanoa, että hitin kaava löytyy jo sieltä”, Kurkela naurahtaa.
Kun melodioita sitten soitettiin oikein monta kertaa, ne jäivät myös mieleen.
”Radiokielellä puhutaan nykyään voimasoitosta. Jo tuolloin tiedettiin, että ihmiset haluavat kuulla jotain mukavaa ja tuttua. Lumoutuminen vaatii usein tuttuuden kokemuksen.”
Pelkästään toistokerrat eivät tee jokaisesta popkappaleesta hyvää tai mieleenjäävää. Mukaan tarvitaan myös ainakin yksi koukku.
”Kappaleissa on aina oltava jokin juttu, joka koukuttaa. Se voi olla joku pieni pätkä tai tietty äänimaailma.”
Koukuista on musiikin tekemisessä puhuttu jo pitkään, sillä niitä myös kuuntelijan on helppo tunnistaa. Koukku voi olla riffi, melodiakulku tai vaikkapa hokema, joka toistuu koko kappaleen ajan.
Kurkelan mukaan on kuitenkin vaikea sanoa, mitä muuta lumoavaan hittikappaleeseen tarvitaan.
”Olisin varmasti maailman rikkain ihminen, jos tietäisin. Aiheesta on kyllä kirjoitettu valtavasti, mutta mitään automaattia ei ole. Jälkikäteen voi ehkä selittää, miksi joku biisi toimi, mutta etukäteen on vaikea sanoa, että tuo varmasti toimii.”
Hetkessä elämisen taito
Jos musiikissa lumoutumisen kokemus saattaakin syntyä toiston kautta, lähestytään teatterissa asiaa päinvastaisesta suunnasta.
Teatterikorkeakoulun valosuunnittelun professori Tomi Humaliston mukaan näyttämötaiteissa katsoja lumotaan usein uutuuden ja yllättävyyden vaikutelmalla.
”Teatteriesityksien kohdalla on epätodennäköisempää, että niitä katsottaisiin useampia kertoja. Lumo syntyykin juuri siinä hetkessä, kun katsoja kohtaa jonkun asian ensimmäisen kerran. Siinä on jotain uutta ja juuri siksi jotain tuntematonta, jotain lumoavaa.”
Samalla Humaliston mielestä korostuu katsojan rooli. Näyttämöllä työskentelevät ammattilaiset voivat toki koota työkalupakkiinsa erilaisia välineitä, joilla lumoa voi lavalle loihtia. Paljon on kuitenkin kiinni myös vastaanottajasta.
”Hänen vireystilansa, tunnetilansa ja odotuksensa säätelevät oikeastaan tätä kaikkea. Se, millainen elämäntilanne ja tausta katsojalla on, vaikuttaa todella paljon siihen, mistä se henkilökohtainen koukku rakentuu”, Humalisto pohtii.
”Esimerkiksi jonkun maalauksen kompositio tai väriyhdistelmä voi olla sellainen, että haluat nähdä sen yhä uudestaan ja uudestaan. Siinä on siis joku tällainen koukku. Mutta esityksen kohdalla on enemmän kyse hetkestä ja siinä koettavasta tunnelmasta sekä siitä, miten se yhdistyy katsojan henkilökohtaiseen historiaan.”
Toisaalta kaikki lumo ei rakennu täysin uuden näkymän varaan. Katsojan henkilökohtaiseen historiaan liittyvät muistot edustavat hänelle jotain tuttua, jotain jo nähtyä ja koettua.
”Esityksen katsominen voi aktivoida muistoja ja muistikuvia, jotka voivat tuottaa hyvinkin voimakkaita tunnekokemuksia. Tämänkaltaiset kokemukset voivat luoda esitykselle lumoa.”
Valosuunnittelijan paletti
Humaliston mukaan kyky lähteä rakentamaan koukkuja esimerkiksi valosuunnittelussa syntyy taiteilijan omien havaintojen kautta.
”Kun osaa tehdä visuaalisia havaintoja, voi eritellä, minkälaisista palasista havainnot koostuvat ja millaisia ne ovat. Samalla voi pohtia, millaisia ajatuksia valon väri tai suunta tai vaikkapa erilaiset tilat herättävät itsessä. Jokainen tekijä rakentaa kirjastoa päähänsä, jossa on se omakohtainen kokemus, ja sitten opintojen edetessä osataan myös lopulta toteuttaa niistä kokemuksista syntyviä visioita. Henkilökohtainen paletti on tärkeä.”
Mitä enemmän taiteilija tekee havaintoja, sitä enemmän hän saa niistä myös irti. Se, että taiteilija yrittää synnyttää yleisössään lumon kokemuksen, ei siis ole mekaanista tai yksinkertaista työtä. Se vaatii herkistymistä ja lumoutumiselle altistumista myös tekijältä itseltään.
”Aina visuaalisiin havaintoihin ei välttämättä liity mitään tunnetiloja, vaan ne saattavat olla täysin neutraaleja. Mutta esimerkiksi valosuunnittelija oppii pikkuhiljaa ymmärtämään, että kun tiettyjä elementtejä yhdistelee tietyssä suhteessa, ne voivat korostaa jotain tunnetilaa tai synnyttää sellaisen. Mutta nämä pohjautuvat myös pitkälti kulttuurisiin sopimuksiin, jotka meidän on tunnettava”, Humalisto sanoo.
Hyvänä esimerkkinä toimii punainen väri. Moni on oppinut yhdistämään sen rakkauteen, ja tätä mielleyhtymää on vaikea murtaa – varsinkin, jos punaiseen väriin liittyy näyttämöllä tapahtuva jännittynyt kohtaaminen.
”Mutta nämä ovat kulttuurisidonnaisia asioita. Esimerkiksi valkoinen väri voi olla joissain kulttuureissa kuoleman väri ja herättää siihen liittyviä tunteita. Suomalaisessa kulttuurissa niin ei ole”, Humalisto huomauttaa.
Taiteilijan on osattava elää tällaisten reunaehtojen kanssa, mutta samalla niitä on pystyttävä myös haastamaan.
”Yksi taiteilijan tehtävistä on ehdottomasti haastaa kulttuurisia sopimuksia. Sanotaan, että first you make a rule and then you break it – ensin luot säännön ja sitten rikot sen. Säännön rikkomisesta syntyvä hämmennyksen tila voi aiheuttaa katsojassa myös tietynlaista lumoutumista. Se ainakin herättelee.”
Ahdistaviakin tunteita
Aina lumoutuminen ei välttämättä ole tavoiteltavaa. Nykytaiteessa lumoutuminen on itse asiassa harvoin se kokemus, jota haetaan, muistuttaa esittämiskäytäntöjen ja tilallisuuden professori Anna-Kaisa Rastenberger Kuvataideakatemiasta.
”Nykytaiteeseen liitetään pitkälti juuri oma ajattelu, kannanotot ja se, että se saa ihmisissä liikkeelle asioita. Lumoutuminen voi olla siinä mielessä tärkeää, että kaikkein vaikuttavimmat hetket ovat usein sellaisia, joita on vaikea sanallistaa ja artikuloida muille. Ne voisivat ehkä olla lumon hetkiä. Mutta se voi olla myös ahdistavakin tunne, eikä välttämättä haltioitumista tai viehättymistä.”
Rastenbergerin vetämä esittämiskäytäntöjen opetus käsittelee laajasti juuri taiteen esittämisen ja kokemisen konteksteja. Oppiaineessa käsitellään erilaisia taiteen julkisia esittämistiloja fyysisistä näyttelytiloista, julkisesta tilasta ja katalogeista aina digitaalisten ympäristöjen mahdollistamiin taiteen esittämistapoihin ja diskursiivisiin tiloihin. Samalla pohditaan, miten ja millaisia ajatuksia erilaiset käytännöt yleisössä herättävät.
Rastenbergerin mukaan kuvataiteessa ei ole mielekästä ajatella, että esittämiskäytännöillä pitäisi esimerkiksi aina saada aikaan tietynlaisia kokemuksia.
”Liikkeelle on lähdettävä teoksesta ja siitä, mikä on teokselle kaikkein mielekkäin esittämisympäristö ja konteksti. Visuaaliset taiteet eivät ole enää objekteja, joten siksikin aihetta on vaikea rajata: enää ei puhuta vain teoksesta, vaan myös tilanteista ja julkisesta tilasta”, Rastenberger pohtii.
Teoksen esittäminen murroksessa
Kuvataiteessa teoksen ja yleisön suhde on kokenut suuria muutoksia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Siinä missä musiikissa on edelleen kyse koukuista ja teatterissa vaikkapa yllättävän vaikutelman rakentamisesta, on kuvataiteessa teoksen esittäminen murroksessa.
Murros on älypuhelimien syytä tai ansiota. Kumpaa sanaa haluaa käyttää, riippuu pitkälti siitä, miten asiaa haluaa katsoa.
”Nykyään teoksen dokumentaatio saattaa luoda katsojalle jopa suuremmat kiksit kuin itse teos. Jos tilasta ja teoksesta saa upean dokumentaation, niin kokemus voi olla hyvin merkittävä”, Rastenberger sanoo.
Siksi taiteilijoiden ja taiteen on kysyttävä, miten vahvat, tilaan liittyvät taidekokemukset ovat enää ylipäänsä perusteltuja tässä ajassa.
”Esimerkiksi Yayoi Kusaman tai Ernesto Neton näyttelyt Helsingissä ovat todella kuvattavia taidekokemuksia. Ihmiset menevät ja postaavat Instagramiin kuvia”, Rastenberger pohtii.
”Tällä hetkellä kuvataiteessa seurataan sitä, miten tämän tyyppiset välitteiset kokemukset vaikuttavat näyttelyihin, esittämistapoihin ja teoksiin.”
Seuranta ja pohdinta on tärkeää, sillä onnistuneen kehystyksen ja kontekstin valinta alleviivaa teosta oikein ja nostaa sen merkittävyyttä. Se taas synnyttää ihmisissä erilaisia tunteita, joiden joukkoon kuuluu toisinaan myös lumo.
”Taiteen kautta voi käsitellä asioita, joita ei muun informaatiotulvan keskellä ehkä pysty käsittelemään.”
Lempikappaleen kuuleminen vapauttaa dopamiinia
Taiteesta lumoutumista on tutkittu pitkään myös luonnontieteiden parissa.
Helsingin yliopiston dosentti ja Uppsalan yliopistossa työskentelevä aivotutkija Minna Huotilainen kertoo, että varsinkin musiikin vaikutuksesta ihmisiin tiedetään jo melko paljon.
”Musiikissahan pelataan toiston sekä muunnellun toiston kanssa, kun kappaleessa tulee esimerkiksi kertosäe useamman kerran. Se herättelee ihmisen muistitoimintoja ja nostaa esimerkiksi vanhoja muistoja pintaan automaattisesti”, Huotilainen kertoo.
Jotkut ihmiset vaikuttuvat musiikista niin voimakkaasti, että se saattaa nostaa karvat pystyyn ja ihon kananlihalle. Huotilaisen mukaan kylmät väreet saa aikaan aivojen dopamiinijärjestelmä, joka aktivoituu ja vapauttaa mielihyvähormonia elimistöön.
”Mutta sellaiseen reaktioon tarvitaan aika paljon odotuksia. Pelkkä musiikki ei riitä, vaan sen musiikin on oltava jollain tavalla tuttua ja odotettavaa. Esimerkiksi ihmiset, jotka katsovat lempioopperaansa kahdeksatta kertaa, saattavat kokea tällaisia tunteita. Jollekulle sama tunne syntyy joka kerta, kun tietyn kappaleen tietty kitarasoolo on alkamassa”, Huotilainen kuvailee.
Toisaalta musiikin rytmi vaikuttaa ihmisen fysiologiseen toimintaan. Keho reagoi tempoon myös teatterissa ja elokuvissa, mutta musiikissa rytmillä on aivan erityinen asema.
”Se on tällainen toistuva rytmi tai syke. Pelkästään tuo syke voi saada aivotasolla aikaan mittaviakin muutoksia. Ihminen saattaa rauhoittua tai rentoutua – tai sitten virkistyä.”
Musiikin hyvät vaikutukset edellyttävät sitä, että kokija todella nauttii kuulemastaan. Vastenmielisestä tai itselleen vieraan tuntuisesta musiikista ihminen ei vaikutu.
”Musiikintutkimuksen alalla on tutkittu paljon myös amusiaa, eli tietynlaista ’epämusikaalisuutta’. Siihen voi liittyä se, että ihminen ei oikein pysty liikuttumaan musiikista eikä tunnista tuttujakaan kappaleita. Se on harvinaista, mutta laajasti dokumentoitua eri maissa ja kulttuureissa. Se voi olla tiukkakin paikka sosiaalisesti, jos ei koe musiikkia läheiseksi”, Huotilainen arvioi.
Vastenmielisellä musiikilla ei kuitenkaan tarkoiteta surullista musiikkia. Sellaista ihminen kuuntelee mielellään, sillä haikeiden kappaleiden kautta moni voi käsitellä tunteitaan hallitusti.
”Se on usein puhdistava kokemus, ja monet ihmiset saattavatkin kuunnella surullista musiikkia halki koko elämänsä. Samalla tavalla ihmiset menevät esimerkiksi teatteriin liikuttumaan.”
Jonkin verran on tutkittu myös musiikin vaikutusta soittajaan. Nykyään tiedetään, että esimerkiksi yhteissoittotilanteessa aivojen peilisolujärjestelmä aktivoituu. Soittaja saattaa puhua jonkinlaisesta henkisestä yhteydestä, mutta aivotutkija näkee mittareistaan soittajien sykkeiden tahdistumisen.
”Esimerkiksi kuorossa laulajat voivat tällä tavalla tahdistua keskenään. Musiikki tuo siis ihmisiä myös kehollisella tasolla lähemmäs toisiaan.”
The post Taiteen lumon vallassa appeared first on IssueX.