”Sellaisia esityksiä on paljon, joissa muuten ollaan perinteisessä esiintyjän ja katsojan roolissa, mutta yhtäkkiä joku joutuu lavalle leikkimään koiraa. Kyllähän sellainen ahdistaa. Tuoko se esitykseenkään mitään lisää?” kysyy näyttelijä ja Taideylipiston Teatterikorkeakoulun tohtorikoulutettava Sami Henrik Haapala, jonka väitöskirja käsittelee osallistavia ja immersiivisiä esityksiä.
”Ihmisillä on myös suuri tuomituksi tulemisen pelko, jota haluamme viimeiseen asti välttää. Onhan se tilanteena todella raju, kun valokeila yhtäkkiä osuu vain yhteen ihmiseen. Osallistaminen vaatii herkkyyttä ja kykyä kuunnella.”
Hänen mielestään osallistamisen suurin ongelma piilee kuitenkin siinä, että olemme rakentaneet siitä ongelman.
”Eihän klubillakaan kukaan vastusta ’osallistumista’ klubilla olemiseen. Fiksautunut katsoja–näyttelijä-positio on kulttuurisesti rakentunut tapa, joka on tehnyt osallistumisesta niin haastavaa. Toisaalta kaikki esitykset ovat tavallaan osallistavia, yleisö reagoi ja ottaa osaa, mutta hyvin rajatulla ja ennalta määrätyllä tavalla.”
Yleisösuhdetta musiikissa tutkinut pianisti, musiikin tohtori Anu Vehviläinen Sibelius-Akatemiasta uskoo, että perinteisen taiteilija–yleisö-rajapinnan hämärtyminen voi parhaimmillaan rikkoa etäistä taitelijamyyttiä ja tuoda yleisön ja taiteilijan lähemmäksi toisiaan. Tutkimustyössään hän törmää usein siihen, miten erilaisin asentein, ajatuksin ja taustoin ihmiset tulevat katsomaan taidetta, minkä vuoksi yleisöä ei voi kohdella homogeenisena massana.
”Ei ole olemassa yhtä yleisöä vaan joukko yksilöitä”, Vehviläinen tiivistää.
Haapala on samaa mieltä.
”Esityksestä tulee helposti hyvin yleistä, kun se suunnataan kaikille. Teoksessani Oikea terveyskeskus olen hakenut vahvaa henkilökohtaisuutta, mikä parhaimmillaan on löytänyt merkityksensä sitä kautta, että katsojat ovat todella kokeneet tulleensa nähdyiksi ja kuulluiksi.”
Teoksessa perinteisistä katsojista tulee osallistujia jo ennen varsinaisen esityksen alkua, kun he viestittelevät sähköpostilla ja tekstiviesteillä näyttelijöiden kanssa.
Tutkijoiden puheissa nousee esiin kiinnostus ymmärtää yleisöään paremmin. Kuvataideakatemian tutkija Mireia Castillo Saladrigues on kiinnostunut siitä marginaaliin jäävästä yleisön osasta, jonka toiminta instituutioiden näkökulmasta näyttää epäsovinnaiselta. Häntä kiinnostavat esimerkiksi katsojat, jotka varastavat museosta palan teosta, jotta voisivat viettää sen äärellä pidemmän hetken kuin mitä institutioonalinen tapa kokea taidetta sallii. Usein he ovat erittäin taideorientoituneita ja kokevat suhteensa taiteeseen syvän kunnioittavaksi. Saladriguesin mukaan nämä henkilöt koettelevat kulttuurin rajoja ja luovat mahdollisesti uusia tapoja olla suhteessa taiteeseen.
Murros taiteilijan ja yleisön suhteessa on Suomessa kuitenkin monelta osin alkutekijöissä verrattuna eurooppalaisiin käytäntöihin. Haapala mainitsee Skotlannin ja Walesin kansallisteatterit, joilla ei ole lainkaan omaa teatterirakennusta, vaan esitykset toteutetaan kulloinkin valitussa paikassa. Hänen mielestä teatterirakennukset ovatkin jäykkyydellään ja huonolla muokattavuudellaan yksi perinteistä esiintyjä–katsoja-asetelmaa ylläpitävistä tekijöistä.
Museot sen sijaan ovat viime vuosina laajentaneet toimintaansa virtuaaliseksi. Saladriguesin mukaan kehitys on osittain pakon sanelemaa, sillä kameroiden yleistyttyä yleisö on alkanut jakaa valokuvia teoksista nettiin ja sosiaaliseen mediaan.
Käsitteet kuten taide tai esitys myös itsessään ohjaavat katsojia totuttuihin käyttäytymismalleihin ja rituaaleihin. Tämän vuoksi Haapala on toisinaan nimennyt teoksiaan esimerkiksi klubiksi tai peliksi. Hän kokee, että monet osallistumisen esteet purkautuvat jo sillä, että käsitteistöä muutetaan. Nykyään tutkimuksessa puhutaankin usein katsojan sijaan katsoja-kokijasta, pelaajasta tai osallistujasta.
Musiikintutkimuksessa käsitteet on stage ja off stage ovat Vehviläisen mukaan yleistyneet kuvaamaan yleisösuhdetta esitystilanteessa ja sen ulkopuolella. Tämä myös heijastelee viime vuosikymmeninä musiikin opetuksessa tapahtunutta muutosta siinä, miten yleisön olemassaolo otetaan huomioon.
On sinänsä merkille pantavaa, että kiinnostus yleisösuhteen tutkimiseen ja uudistamiseen on niin uusi juttu, kun ajatellaan, kuinka suuriin kysymyksiin se itse taiteen tekemisessä linkittyy.
”On tärkeää pohtia omaa yleisösuhdettaan ja sitä, miksi ylipäätään tekee taidetta. Onko päämääränä yleisö vai taide itse?” kysyy Vehviläinen.
The post Taiteilijat tulevat instituutioista ihmisen luo appeared first on IssueX.