Taiteen puhuttelevuutta ja sen kykyä vedota katsojiin on käsitteellistetty lukemattomin tavoin. Tunnettuja taiteen erityistä merkitystä tavoittelevia käsitteitä ovat muun muassa Immanuel Kantin ylevä ja kaunis, Roland Barthesin punctum, Walter Benjaminin aura ja Jacques Derridan supplementti. Kauneuden käsitettä lukuun ottamatta näillä kaikilla termeillä on jotain yhteistä, vaikka ne kumpuavatkin eri tahoilta ja merkitsevät eri asiaa.
Yhteistä näille käsitteille näyttäisi olevan pyrkimys kuvata taiteesta syntyvää lumovoimaista kokemusta. Koska kokemus on kuitenkin vaikeasti paikannettavissa ja sanallistettavissa, eikä se asetu ilmeisellä tavalla hahmotettavaksi tai määriteltäväksi, ovat sitä kuvaavat ilmaisut myös vaikeasti avautuvia. Samalla tuo kokemus näyttäisi olevan erityisen merkitsevää ja jopa radikaalisti ennen kokematonta. Nämä käsitteet eivät siis onnistu yksiselitteisesti paljastamaan, määrittelemään tai osoittamaan, mistä on kyse, kun teos pitää sinut otteessaan.
On kuitenkin melko helppoa mainita teoksia, jotka ovat saaneet minut erityisellä tavalla pauloihinsa. Yksi tällainen teos on Maaria Wirkkalan puhaltamalla tekemä hiiliseinä Dream Screen I (1991). Kyseessä on monisyinen tutkielma näkemisestä, taiteen tekemisestä, elämän pienimmästä eleestä, 1900-luvun taiteen historiasta, yhteiskunnasta, yksilöstä, väkivallasta… Minulle tuo teos on tyhjentymätön ja ylittämätön.
Muitakin itselleni merkittäviä teoksia tulee välittömästi mieleen: Eija-Liisa Ahtilan Horisontti (2013), Heli Rekulan Landscape n:o 19: An Tiaracht (2000), Heikki Marilan Luther-sarja (2012) Marjatta Ojan Läpinäkyvä (2007) tai Tanja Koposen Sanomaton II (2007). Listaa voisi vielä jatkaa, se voisi kulkea yli Suomen maantieteellisten rajojen tai kulkea ajassa taaksepäin.
Kuinka intomielisesti olenkaan puhunut, katsonut ja yhä uudestaan palannut tuijottamaan Werner Holmbergin pientä akvarellia Rantamaisema Leppälahdelta (1859) ja kuinka lukemattomia hetkiä ja tunteja olen miettinyt Magnus von Wrightin pientä öljyvärimaalausta Tilhi poikasasussa (n. 1849).
Mistä kumpuaa tämä kaikki vaivannäkö, intoilu ja vakuuttuneisuus? Mikä tekee näistä teoksista sellaisia, että niiden edessä olen yhä uudelleen hämmentynyt, vakuuttunut ja samalla riittämätön?
Ajattelen, että taiteesta voi vaikuttua monella tavalla, mutta vain harvoin teos lumoaa pelkästään omalla lumovoimallaan. Lumoutumiseen tarvitaan enemmän. Se ei ole pelkästään onnistuneen tai nerokkaan taideteoksen ominaisuus, joskin sillä on varmasti tekemistä myös teoksen ominaisuuksien kanssa.
Minua taide puhuttelee kahdella tavalla. On teoksia, jotka vakuuttavat minut kohtaamisen hetkellä. Kyse voi olla yksinkertaisesti siitä, että eteen tullut maalaus saa minut näkemään jonkin asian kuin ensimmäistä kertaa, vaikka on kyse mitä tutuimman asian kuvasta. Tai teos voi osua lähelle mieltäni kaihertanutta aihetta, olkoon aihe mitä tahansa, kuten vaikka ilman liikkeen, sateen tai vain näkemisen kokemuksen kuvaaminen.
Toisaalta saatan innostua teoksesta jälkikäteen, kun alan ajatella sitä osana laajempaa mieltäni askarruttavaa tutkimuksellisesta kysymysvyyhtiä. Silloin teoksen lumo syntyy pidemmän aikavälin kuluessa, prosessissa, jossa yritän kulkea teoksen tapahtuman ja siihen liittyvien mielekkäiden tulkintamahdollisuuksien mukana.
Minulle taiteen puhuttelevuus tapahtuu tai syntyy näiden kahden ulottuvuuden välissä: teoksen kohtaamisissa ja teoksesta tapahtuvassa kirjoittamisen ja ajattelun prosessissa. Molemmissa tapauksissa teosten täytyy kestää aikaa ja niiden luokse on voitava palata yhä uudelleen.
Teoksen tulee olla tyhjentymätön. Siinä pitää olla jotakin juuri nyt tärkeää ja autenttista sekä jotain selvittämätöntä, joka vuotaa teoksen yli, eräällä tavalla sokeuttaa, pistää silmään, on ratkaisematon. Nämä ovat teoksia, jotka muuttavat tapojani ankkuroitua maailmaan. Ne jättävät pitkän muistijäljen ja saavat yhä uudestaan katsomaan taidetta.
Hanna Johansson on esittämiskäytäntöjen ja tilallisuuden tuntiopettaja Kuvataideakatemiassa.
The post Taiteen lumovoima appeared first on IssueX.