Tilanne on tämä:
Helsingissä on alkamassa pitkä taidefestivaali, jonka tarkoitus on herättää keskustelua ajankohtaisista teemoista. Kuraattori Sanna Elovirta on tehnyt suuren työn etsiessään tämän hetken kiinnostavimpia ja lupaavimpia nuoria taiteilijoita. Jotta festivaalin tavoite toteutuisi, sen pitäisi saada rutkasti mediahuomiota.
Elovirran on pitänyt tasapainoilla rahoituksen kanssa. Apurahat ovat tiukilla, joten festivaali on etsinyt myös sopivia sponsoreita. Lopulta on löytynyt hyvämaineinen Lasten puolesta -yhdistys, jonka edustaja Henri Virtanen on sattumoisin aidosti kiinnostunut nykytaiteesta.
Taiteilijat Katri Koiranen ja Jenni Markkanen ovat festivaalin ensimmäisiä taiteilijoita, ja heidän teoksensa pitäisi laittaa esille klo 16.
Juuri ennen h-hetkeä käykin ilmi, että Koirasen teos on liian rankka, ja sitä vaaditaan poistettavaksi. PPP eli Pärstäkerroin Peppu Palkkanauha -nimisessä teoksessa on ikäviä viittauksia Björn Wahlroosiin, joka on jakavinaan lisääntymisoikeuskuponkeja. Muutenkin alkaa vaikuttaa siltä, että Koirasen PPP ei sovi ainakaan pienten lasten silmille, ja tästä kehkeytyy ongelma festivaalin lapsimyönteiselle sponsorille.
Iltalehden toimittaja Riku Tainola uutisoi, että ”kohuperformanssi” on siirretty iltaan.
Kuraattori Elovirta voisi olla tyytyväinen, kun festivaali saa kaipaamaansa huomiota, mutta Lasten puolesta -järjestön Virtanen alkaa kiemurrella.
Kriisi on puhjennut, ja kaikki asianosaiset ovat ristiriitatilanteessa. Koiranen ei halua tinkiä taiteellisesta vapaudestaan, mutta kollega Jenni Markkasta harmittaa, jos hänen pitää uhrata oma hillitympi Pieni Pusu Poskelle -teoksensa Koirasen rohkeamman teoksen vuoksi.
Eläytyen ongelmatilanteisiin
Tilanne on tietenkin kuvitteellinen. Se on osa keväällä pidettyä Työelämän larppaus -kurssia, jossa opiskelijat saivat tilaisuuden eläytyä mahdollisiin ongelmatilanteisiin. Kriisinhallintaa harjoiteltiin kurssin toisessa pelissä, ja ryhmiä oli yhteensä viisi.
Koirasen (oikeasti Kuvataideakatemian opiskelija Riitta Kopra) teoksesta syntynyt kriisi sai lopulta lähes satiirimaiset mittasuhteet.
Koiranen esittää nimittäin epäilyn, että sponsoriyhdistyksen johdosta löytyy tuttu nimi.
”Arvaatte varmaan kuka: Björn Wahlroos.”
Onko Koiranen siis härnännyt tietoisesti festivaalin rahoittajaa? Virtanen (oikeasti Valtteri Halmetoja Kuvataideakatemiasta) alkaa hiiltyä, sillä hän ei ole tiennyt oman yhdistyksensä rahoituksesta. Markkanen (Virpi Viljanmaa Kuvataideakatemiasta) on hämmentynyt koko sotkusta.
”Joudun harkitsemaan omaa taiteilijaidentiteettiäni ja sananvapautta”, hän huokaa.
Tiedottaja Lotta Honkonen (Minna Haataja Avoimesta yliopistosta) tiivistää kriisin:
”Saatiin puolen sivun juttu Iltalehteen, mutta festivaalin maine on vaarassa.”
Kuraattori Elovirta (Maarit Kujanpää Sibelius-Akatemiasta) puuskahtaa:
”Oletko sä Katri pelannut likaista peliä meidän selän takana?”
Media on ystäväsi
”Kriisit tulevat olemaan harvinaisia”, toimittaja Maria Pettersson rauhoitteli kurssin osallistujia luennossaan, joka kuultiin ennen pelin alkua.
Taide ei elä irrallaan taloudesta.
Kulttuuritoimittajanakin työskennellyt Pettersson opasti opiskelijoita sekä sähköisen että printtimedian hallinnassa.
”Yleensä media tulee olemaan ystävänne, ja vuorovaikutus on teille hyödyllistä. Jos olette mielenkiintoisia, teistäkin kiinnostutaan”, Pettersson neuvoi.
Pettersson kehotti miettimään, minkälaista huomiota kukin haluaa ja keneltä. Hänen mukaansa suusta suuhun -viestintä, some-hype ja henkilökohtaiset kontaktit toimivat nykyään paremmin kuin massatiedotteet.
”Toimittajat ovat ymmärtämisen ammattilaisia, ja he tuntevat omat lukijansa parhaiten. Hyvä muistaa myös, että juttu tuntuu aina itsestä oudolta.”
Pettersson listasi muutaman älä-ohjeen:
”Älä oleta mitään toimittajan tietotasosta. Älä ennusta, ellei ole dataa. Älä pelkää tai oleta, että juttu jää elämään.”
Mitä sitten, jos juttu antaa huonon kuvan?
”Katkeruus näyttää aina huonolta”, Pettersson muistutti.
Kriisitilanteessa tiedonkulku on Petterssonin mukaan aina tärkeintä. Pitää olla nopea, ja ryhmässä päättää, kuka puhuu ulos päin.
”Kriisissä ei välttämättä ole aikaa demokratiaan. Ole rehellinen ja valmis myöntämään moka. Seuraa missä mennään esimerkiksi hashtagien avulla. Reagoi siellä, missä kriisi on eli esimerkiksi Facebookissa.”
Taiteilijoille tietoa
Pelien purkuvaiheessa keskusteltiin varsinkin sponsoreiden roolista.
Valtteri Halmetoja valitteli, ettei yksinkertaisesti tiennyt tarpeeksi sponsorisopimuksista, jotta olisi osannut vetää rooliaan uskottavasti.
”Sponsorin edustaja oli isommassa roolissa, mihin olin etukäteen varautunut. Jäi kiinnostamaan, mitä taiteilijat yleensä tietävät sopimuksista.”
Pelin suunnittelija Kaisa Kangas piti tätä myös yhtenä tavoitteena.
”On hyvä, jos tämän jälkeen tulee ajatelleeksi, että sopimuksista kannattaa ottaa selvää.”
Miten ryhmä numero 2:n peli lopulta päättyi?
Virtanen sai potkut Lasten puolesta -yhdistyksestä ja uhkaili lähtiessään pitävänsä huolen, ettei Koiranen saa enää ikinä yksityistä rahoitusta teoksilleen. Taiteilija Markkanen yritti vielä ehdottaa, josko yhdistys voisi luopua Wahlroosin rahoituksesta.
Mutta mitään ei ollut tehtävissä. Kuraattori ilmoitti, että yhdistys vetäytyy festivaalin rahoittamisesta. Lopulta festivaali jouduttiin perumaan, mutta taiteilijoiden teokset päätettiin toteuttaa jossain muussa yhteydessä.
Tosielämän esikuvien mukaan
Opiskelijat harjoittelivat kriisinhallintaa osana kokonaisuutta, jossa opeteltiin työelämän valmiuksia larppaamisen keinoin.
Kriisipelin taustalla oli kaksi tosielämän tapausta: taiteilija Ulla Karttusen Neitsythuorakirkko-teoksen takavarikointi vuonna 2008 sekä Baltic Circle -festivaaleilla viime syksynä sensuroitu Ceci n’est pas -esitys.
Kolmen päivän larppauskurssilla harjoiteltiin myös yhdistystoiminnan strategioita rahoituksen kiristyessä sekä kansainvälisen rahoituksen hankintaa. Talouden ja taiteentekemisen suhde oli yhdistävänä teemana kaikissa kolmessa pelissä.
Lehtori Kai Lehikoisen mukaan opiskelijat myös kritisoivat talouden korostumista, mutta se oli yksi opintokokonaisuuden tavoitteista.
”Taide ei elä irrallaan taloudesta”, Lehikoinen muistuttaa.
”Taidealan opinnoissa saadaan yleensä valmiuksia taiteen tekemiseen, mutta tässä kokonaisuudessa perehdyttiin taideorganisaatioiden toiminnan todellisuuteen. Mitä taitoja taiteilija tarvitsee, kun hän oikeasti työskentelee yhdessä organisaatioiden kanssa?”
Idea larppaamisen soveltamisesta oli peräisin Lehikoiselta, joka pääsi itse kokeilemaan sitä opiskellessaan Britanniassa. Hän uskoo, että tämän jälkeen sitä tullaan käyttämään muissakin opintokokonaisuuksissa.
Leena Virtanen on vapaa toimittaja ja kriitikko.
The post Kriisin paikka appeared first on IssueX.