Keväällä 2015 tarkastettu taiteellis-pedagoginen väitöstutkimukseni käsittelee kokemuksen kautta kehkeytynyttä raakalauta-työtapaa, jonka ytimessä ovat dialogi, yksittäisen itse ja tila. Tila ilmenee sekä fyysisenä että henkisenä ulottuvuutena. Työtavan ideaalissa hyväksytään kompleksisuus niin dynaamisuudessa kuin ihmisissä ja heidän välisissä suhteissa. Tätä voidaan kutsua ratkaisuksi kohti yksittäisen kokemuksen vapautumista. Vapautumisen yhtenä ehtona on ymmärrys valmiin maailman mahdottomuudesta. Kokemuksen vapautumisessa ajatellaan olemisen kautta nyt-hetkisyyttä eräänlaisena tyhjentymättömänä virtana. Tähän virtaavaan tarttumiseen tarvitsen kokemuksen jakamista, jonka mahdollistaa yhteys Toiseen, joka ottaa välitilaan jaetun sellaisenaan kuin se on ja ilmenee.
Minua kiinnostaa kokemuksen rajapinta, jossa olen kohti maailmaa ja maailma tulee minuun. Tällöin olen tulemisen tilassa, jota en voi (vielä) kuvata, siitä kertoa ja sitä toistaa, mutta se on olemassa. Tätä voin kuvata leikkinä, jossa kokemukseni kehkeytyy virtaavassa toiminnassa. Eeva-Liisa Manner sanoi, että olemme ulottuvuudessa, jossa on ”seikkailu, vapaus, lento ja kuvittelun loputon leikki” (Lapsuuden hämärästä, 1956). Tästä nousee hurmioituminen, jota kuvaan ihmisenä olemisen perustan mukaan jonkun (taidon) tai jonkin (Toisen) rakastamisena. Äärimmäisenä tilana on toiminnan autoteelisuus. Tämän ehtona on leikin tila, jossa minä yksittäisenä voin tulla maailmaan, ja ympäröivä todellisuus antaa sille mahdollisuuden. Taidon kannalta kokemuksen jakaminen ja siihen liittyvän välitilan merkitys korostuu. Pohtiessani kohtaamisen ympäristöä – valtaa ja eetosta – odotan hetkeä, jolloin buberilaisittain ilmaistuna ”keinot ovat sortuneet”, jolloin minulla ”ei ole mitään”, mutta on yhteys Toiseen.
Kokemuksen jakaminen on pyrkimystä yhteyteen. Tanssisalissa ihmisten kanssa olen elämäntilanteiden risteyksessä, jossa maailman kohtaaminen on yksittäisten kokemuksessa. Tanssi taitona kehkeytyy ainakin kahdesta havainnon suunnasta. Leikkivälle asetan ensisijaiseksi tanssin omaksumisen väyläksi toiminnan, joka nojaa omaan sisäiseen havaintoon ja eletyn kehon kokemukseen. Tämä ei poissulje kuvallista liikkeen tai asennon havainnointia. Rajana on kehon objektiluonteen ymmärtäminen välineenä. Tätä rajaa ymmärtäen mallit tai annetut muodot ovat tanssin virtauksessa olevia löytöjä, osana tanssin poieettista tulemista. Niillä voi leikkiä ja leikitellä.
Ajatteluani olen koetellut niin aikuisten kuin lasten kanssa. Toiminnassa olen elänyt omaa ja jaettua tanssiamme. Pienten poikien vallitsevana elämäntilainteiden risteyksenä oli lapsuuden maailmasuhde. Toiminnassa dialogisuudella on sijansa lapsuuden luomisessa ja tuottamisessa. Tanssimisen kokemus on rakennusainetta lapsen omalle olemassaololle ja sen tietämiselle. Tietämiselle itsen projektissa, sellaisena kuin se meille on, on olennaista luottaminen omaan kokemukseen. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mukaan lapsen leikki hengittää: nousee lapsesta, kehittyy ja kokee luonnollisen kuoleman.
Tanssitaiteen tohtori Isto Turpeinen toimii läänintaiteilijana, vapaana kirjoittajana ja sekä opettaa tanssia Teatterikorkeakoulussa ja Vapaassa Tanssikoulussa. Hänen väitöstutkimuksensa Raakalautaa ja rakkautta. Kolme sommitelmaa oman elämän tanssista on julkaistu Teatterikorkeakoulun Acta Scenica -sarjassa.
The post Kokemuksen rajapinnassa appeared first on IssueX.