Leikki on elementaarinen ilmiö, joka vallitsee kaikkialla eläinkunnassa. On selvää, että se määrittää myös ihmistä luonnonolentona. Ihmislapsi on monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin eläinpoikanen, jonka leikki-iloa me ihastelemme – niin samanlainen, että erityisesti kehittyneempien eläinten käyttäytymisen tutkiskelu herättää helposti inhimillisessä tarkastelijassa kauhistuksen sekaisen ihmetyksen. Jos ihminen ja eläin muistuttavat noin paljon toisiaan, eikö niiden välinen raja käy liukuvaksi? Nykyinen käyttäytymistutkimus on todellakin tehnyt yhä selvemmäksi, että rajanveto ihmisen ja eläimen välillä on kyseenalainen. Asiat eivät enää ole niin yksinkertaisia kuin miltä 1600-luvulla näytti. Descartesin keskeisellä näkemyksellä, jonka mukaan ihmisen erityispiirre on itsetietoisuus, oli tuolloin huumaava vaikutus: ajateltiin, että eläin on pelkkä automaatti ja että vain ihminen on sellainen Jumalan luoma olento, jota luonnehtii itsetietoisuus ja vapaa tahto.
Tällainen huumaus on kadonnut täysin. Jo vuosisadan ajan on kasvanut epäilys, että luonnolliset tekijät määräävät inhimillistä käyttäytymistä – sekä yksilön että erityisesti ryhmän käyttäytymistä – paljon enemmän kuin mikä sopii kuvaan ihmisestä tietoisuuden ja vapaa tahdon määrittämänä olentona. Kaikki se mitä me seuraamme tietoisina vapaudestamme ei suinkaan ole vapaiden päätösten seurausta. Tiedostamattomat tekijät, pakottavat viettiyllykkeet ja pyrkimykset eivät ainoastaan ohjaa käyttäytymistämme vaan määräävät myös tietoisuuttamme.
Herää kysymys, eikö suuri osa siitä mitä pidetään tietoisen inhimillisen tahdon ja valinnan asiana ole paljon paremmin ”ymmärrettävissä” eläinten käyttäytymisen ja vaistojen pakottavuuden pohjalta. Eivätkö luonnolliset seikat määrää myös ihmisen tapaa leikkiä ja pelata? Ja olisiko jopa taiteellinen luominen jonkinlaisen leikkivietin voimistumista?
Ajattelemme tosin, että leikimme tai pelaamme ”jotakin” ja että tällä tavoin toimimme eri lailla kuin leikkiviettiä toteuttavat eläimet ja pikkulapset. Nekin leikkivät ”jollakin”, mutta ne eivät niinkään ”tarkoita” leikkivänsä jotakin tiettyä leikkiä vaan suuntautuvat ylipäätään leikkimään, nauttimaan täysin rinnoin elämän ja liikkeen ylenpalttisuudesta. Leikkejä ja pelejä jotka me aloitamme, keksimme tai opettelemme määrittää sen sijaan se, että ”tarkoitamme” leikkivämme ja pelaavamme niitä. Olemme tietoisia leikkimisen tai pelaamisen ehdoista ja säännöistä, olipa kyse keskinäisistä leikeistämme tai urheilukilpailuista, joita luonnehtii epäsuorasti leikkiluonne. Tämänkaltainen varmuus erottaa leikkivän suhtautumistavan kaikista muista suhtautumistavoista – ja sitä paitsi paljon tiukemmin kuin eläimillä, joiden leikit sulautuvat helposti muihin käyttäytymismuotoihin. Inhimillisen leikkimisen luonne muodostuu siitä, että esiin nousee vaatimuksia ja sääntöjä, jotka pätevät ainoastaan leikin maailmassa. Niistä voi milloin vain irtautua lähtemällä pois leikistä tai pelistä. Leikin tai pelin piirissä näillä vaatimuksilla ja säännöillä on kuitenkin oma sitovuutensa, jota ei voi rikkoa sen enempää kuin mitään yhteiselämäämme määrittävää ja sitovaa sääntöä. Minkälaista on tämä yhtä aikaa sitova ja rajattu pätevyys? Inhmillisen leikin erityisluonne – se että se sisältää pätevyysvaatimuksia – on ilmaus tietynlaisesta ihmiselle ominaisesta suhteesta asioihin. Filosofit kutsuvat sitä tietoisuuden intentionaalisuudeksi.
Kyse on niin universaalista inhimillisen olemassaolon rakenteesta, että ihmisen leikkimisen ja leikkimiskyvyn sisältöä on haluttu pitää nimenomaan ihmisen erityispiirteenä. Tunnetusti puhutaan kaikelle inhmilliselle kulttuurille ominaisesta leikin elementistä. Leikin muotoja tavataan vakavimmissakin inhmillisissä toimissa: kulttitoiminnassa, oikeuden harjoittamisessa sekä sosiaalisessa käyttäytymisessä, jonka kohdalla puhutaan suorastaan roolipelistä. Kulttuurin rakentumiseen sellaisenaan näyttäisi kuuluvan tietty vapaan sattumanvaraisuuden rajoittaminen.
Mutta tarkoittaako tämä sitä, että leikkiminen ja pelaaminen objektivoituu määrättyyn ja jotakin ”tarkoittavaan” toimintaan vain siellä missä on inhmillistä kulttuuria? Leikki ja vakavuus näyttävät kietoutuvan toisiinsa vielä syvemmällä tavalla. On välittömästi ilmeistä, että jokaiseen vakavan toiminnan muotoon kuuluu niin kuin sen omana varjona mahdollinen leikillinen toiminta. Kaikessa tekemisessä, joka ei ole pelkkää viettitoimintaa vaan ”tarkoittaa” jotakin, näyttäisi olevan mahdollista ”ikään kuin” tehdä tuota asiaa. Tämä ”ikään kuin” on niin universaali tekemisen modifikaatio, että myös eläinten leikkimistä näyttää joskus elävöittävän vapauden henkäys. Näin on erityisesti silloin, kun eläimet leikkien esittävät hyökkäävänsä, pelottelevansa, puraisevansa tai muuta sellaista. Ja mitä merkitseekään alistumisele, joka niin kuin voidaan nähdä ratkaisee ja lopettaa eläinten välisen kamppailun? Myös siinä näyttää selvästi olevan kyse pelisääntöjen noudattamisesta. Mikään voitolla oleva eläin ei toden teolla käy toisen kimppuun sen esittäessä alistumiseleen. Tämä on merkillinen tosiasia. Toiminnan toteuttamisen tilalle astuu symbolinen toiminta. Miten tämä suhtautuu ajatukseen, että eläimillä kaikki noudattaa viettien sanelemaa pakkoa ja että ihmisillä kaikki seuraa vapaata päätöstä?
Jotta välttäisimme dogmaattisen kartesiolaisen itsetietoisuuden filosofian, on nähdäkseni metodisesti hyödyllistä etsiä tällaisia ihmisen ja eläimen välisiä rajailmiöitä. Leikin ja pelin rajailmiöt tekevät mahdolliseksi näiden suuntaviivojen seuraamisen alueelle, jota ei voi lähestyä suoraan vaan ainoastaan sen kautta, mitä sen piirissä saadaan aikaan ja tuotetaan. Tarkoitan taiteen aluetta. En usko, että löydämme vakuuttavaa rajailmiötä jos etsimme luonnonmuodostelmissa vaikuttavaa yleistä taideviettiä. Tällöin voimme ehkä saada näkyviin luonnon muotoilevassa leikissä vallitsevan ylimäärän, joka ei enää palvele välttämättömyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta. Mutta hämmästyttävää ei ole taidevietin viettiluonne, vaan sen synnyttämiin luomuksiin kytkeytyvä vapauden henkäys. Sen vuoksi kuvatunlainen symbolinen toiminta on erityisen kiinnostavaa. Inhmillisessä muovaamisessa taidokkuuden ratkaiseva tekijä ei ole siinä, että syntyy jotakin juuri sopivalla tavalla käyttökelpoista tai aivan ylimääräisellä tavalla kaunista vaan siinä, että inhimillinen valmistaminen voi tällä tavoin asettaa itselleen erilaisia tehtäviä ja edetä sellaisten suunnitelmien mukaan, joita luonnehtii vapaan mielivaltaisuuden tekijä. Inhimilliseen tekemiseen kuuluu kokeilemisen ja hylkäämisen, onnistumisen ja epäonnistumisen suunnaton moninaisuus. ”Taito” alkaa vasta siitä, kun asian voi tehdä myös toisin. Siinä mitä kutsumme ”taiteeksi” ja taiteelliseksi luomiseksi ei ratkaisevaa ole loppujen lopuksi tehdyn asian syntyminen vaan se, että tuo asia on luonteeltaan jotakin aivan erityistä. Se ”tarkoittaa” jotakin, mutta se ei kuitenkaan ole sitä mitä se tarkoittaa. Se ei ole tarvike, jota kaikkien inhimillisten tarvikkeiden tavoin määrittäisi hyödyllisyys jotakin varten. Se on tosin tuote, siis jotakin sellaista mikä on valmistettu inhimillisen toiminnan avulla ja on nyt siinä, käytettävissä. Mutta taideteos kieltäytyy alistumasta jotakin varten tapahtuvaan käyttöön. Sellainen ei ole sen ”tarkoitus”. Taideteos on luonteeltaan jollakin tapaa ”ikään kuin”, minkä tunnistimme yhdeksi leikin olemuksen peruspiirteeksi. Se on ”teos”, koska se on kuin jotakin leikittyä. Se ei ole sitä, millaisena tällainen asia tavallisesti kohdataan, vaan se edustaa jotakin. Samalla tapaa kuin symbolinen ele ei ole vain sitä mitä se itse on vaan ilmaisee jotakin muuta, myöskään taideteos ei ole vain sitä mitä se tällaisena tehtynä asiana itse on. Taideteoksen voi määritellä juuri sitä kautta, että se ei ole tuote, siis jotakin mikä on vain tehty ja voidaan tehdä uudelleen vaan jotakin sellaista, mikä on syntynyt toistamattomalla tavalla ja tullut esiin omassa ainutkertaisessa ilmenemisessään. Sen vuoksi minusta tuntuu miltei oikeammalta kutsua sitä luomukseksi kuin teokseksi. Sanaan ”luomus” näet kuuluu se, että tuo ilmenevä asia on merkillisellä tavalla irtautunut syntyprosessistaan tai hämärtänyt sen ja esittäytyy nyt omassa ulkomuodossaan ja ilmenemisessään täysin itsensä varassa.
Luomus ei niinkään viittaa muodostumisensa prosessiin vaan vaatii, että se otetaan vastaan sellaisenaan puhtaana ilmiönä. Tämä on erityisen ilmeistä niissä taiteissa, jotka synnyttävät ohimeneviä teoksia. Kirjallisuudessa, musiikissa ja tanssissa teokset eivät ole esineen tavoin käsin kosketeltavia. Siitä haihtuvasta ja virtaavasta aineesta josta ne on tehty rakentuu kuitenkin aina samoja kiinteitä ykseyksiä, jollaisia luomukset ovat. Siksi sanomme, että nämä luomukset – kirjoitukset, sävellykset, tanssiteokset – ovat sellaisinaan taideteoksia, vaikka niiden olemuksen samuus edellyttää niiden esittämistä. Luomus, joka taideteos on, täytyy esittävissä taiteissa rakentaa aina uudelleen. Ohimeneviä teoksia synnyttävissä taiteissa tämä on ilmeinen seikka, mutta se opettaa meille tosiasiassa siitä, että tietyssä mielessä jokainen luomus jota sanotaan taideteokseksi edellyttää esitystä, eivät ainostaan esittävän taiteen teokset. Luomus edellyttää, että tarkastelija jolle se tarjoutuu itse rakentaa sen. Sehän ei ole sitä, mitä se on. Se on jotakin, mitä se ei ole: ei pelkkä käytettävissä oleva tarkoituksenmukainen asia tai pelkkä muuksi muutettavissa oleva materiaalinen esine vaan jotakin sellaista, mikä rakentuu vasta sen tarkastelijassa sellaiseksi minä se ilmenee ja mitä se esittää.
Tätä voi havainnollistaa erään erityisen rajailmiön, nimittäin lukemisen avulla. Sikäli kuin lukeminen ei ole ääneen lukemista tai peräti luennoimista, se ei täsmällisesti ottaen ole esityksen tuottamista esittävän taiteen mielessä. Lukeminen ei luo uutta itsenäistä todellisuutta – ja kuitenkin se on kaikin tavoin ikään kuin matkalla kohti tällaista.
Siksi ajatus, että taiteen kokemus voitaisiin yhdistää leikin käsitteeseen, on aina herännyt helposti. Kant kuvasi kauniin herättämän mielihyvän pyyteettömyyttä, käsitteettömyyttä ja vapautta tarkoituksista mielentilaksi, jossa ymmärryksen ja kuvittelukyvyn henkiset kyvyt leikkivät keskenään vapaassa leikissä. Schiller siirsi tämän kuvauksen Fichten viettiopin tarjoamalle pohjalle ja yhdisti esteettisen suhtautumistavan leikkiviettiin, joka ainevietin ja muotovietin välissä levittää esiin oman vapaan mahdollisuutensa. Tässä suhteessa uuden ajan esteettinen ajattelu huomioi täysin ”subjektin osuuden” esteettisen kokemuksen rakentumisessa. Mutta taiteen kokemus tarjoaa meille myös toisen puolen, sen jossa etualalle nousee luomuksen oma leikkiluonne: se että luomus on jotakin leikittyä. Tämän seikan kannalta vanha kreikkalainen mimesis-käsite on yhä edelleen perustava.
Kreikkalaiset erottivat toisistaan kaksi valmistamisen muotoa: käsityömäisen valmistamisen, joka synnyttää käytettäviä esineitä, ja mimeettisen valmistamisen, joka ei luo mitään ”todellista” vaan ainoastaan esittää jotakin. Myös oma kielenkäyttömme on säilyttänyt jotakin tästä valmistamisen viimeksi mainitusta ilmenemismuodosta: puhumme ”mimiikasta”. Emme käytä sanaa vain luonnehtimaan jonkun ilmeilyä tai elekieltä vaan erityisesti sitä, että tietoisesti jäljitellään henkilön koko käyttäytymistä, olipa kyse toisen käyttäytymisen ei-taiteellista jäljittelystä tai jonkin ”roolihahmon” taiteellisesta ruumiillistamisesta näyttelijän taholta. Mimiikan merkitykselle on olennaista, että oma ruumis kannattelee miimistä ilmaisua ja tuo taiteessa esiin jotakin sellaista mitä se itse ei ole. Rooli ”esitetään”, ”leikitään”. Tähän kuuluu erityislaatuinen olemisen vaatimus. Kyse on jostakin muusta kuin siitä että vain esitetään hämmästynyttä tai teeskennellään myötätuntoa, mitä tapahtuu ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Miiminen esitys ei ole leikkiä, jossa teeskennellään vaan leikkiä, joka välittää itsensä leikkinä, niin että sitä ei oteta minään muuna kuin mitä se pyrkii olemaan: pelkkä esitys. Tässä on selvä ero. Esimerkiksi teeskentelevä myötätunto sisältää vaatimuksen tulla uskotuksi, ja tämä vaatimus pysyy yllä silloinkin kun sen epäaitous tai teennäisyys alkaa käydä ilmi. Miiminen jäljittely sen sijaan ei sisällä vaatimusta tulla ”uskotuksi” vaan vaatimuksen tulla käsitetyksi jäljittelynä. Se ei ole teeskentelevää tai epätodenmukaista näyttäytymistä, vaan kirkkaalla tavalla ”todenmukaista” näyttäytymistä: se on ”totta” juuri näyttäytymisenä. Se havaitaan näyttäytymisenä niin kuin se on tarkoitettukin.
Vaikka jättäisimme sivuun vaikean kysymyksen siitä, mitä näyttäytymisen oleminen varsinaisesti on, on kuitenkin selvää, että silloin kun asia koskee leikin olemista, ilmenevä näyttäytyminen kuuluu siihen ulottuvuuteen jota kutsutaan kommunikaatioksi. Taiteelle ominaisen näyttäytymisen leikki tapahtuu minun ja sinun välillä. Otan luomuksen pelkkänä luomuksena aivan niin kuin sinäkin. Juuri sitä kutsutaankin ”kommunikaatioksi”, että toinen tulee osalliseksi siitä mitä minä jaan hänelle. Toinen ei ainoastaan ota vastaan jotakin osaa siitä mikä tässä jaetaan vaan jakaa kanssani kokonaisuutta koskevan tuntemuksen sillä tavoin, että se on meillä molemmilla kokonaan. Tässä on mitä ilmeisimmin aidon kommunikaation ja teeskentelevän osallistumisen välinen ero. Jälkimmäisessä ”näyttäytyminen” ei ole minulle ja toiselle yhteistä näyttäytymistä vaan epätodenmukaista näennäisyyttä, joka on tuotu esiin vain toisen vuoksi. Todenmukaista näyttäytymistä – sellaista on taiteen luomus. Se on kaikille yhteistä niin suuressa määrin, ettei edes luomuksen synnyttäjällä ole siihen etuoikeutta vastaanottajaan nähden. Juuri siksi että tekijä on ilmaissut itsensä, hän ei pidä mitään omanaan vaan on jakanut itsensä kokonaan. ”Teos” puhuu hänen puolestaan.
Jos haluamme ymmärtää, millä olennaisella tavalla taidetta luonnehtii leikki, meidän on pidettävä silmällä mimiikkaan ja mimesikseen kuuluvaa olemisen mieltä. Tällä ei ole mitään tekemistä esikuvan ja jäljitelmän välisen suhteen kanssa eikä myöskään sellaisen taideteorian kanssa, jonka mukaan taide on ”luonnon”, toisin sanoen itsestään olevan jäljittelyä. Tämä on karkea naturalistinen väärinkäsitys, jota vastaan voimme puolustautua pohtimalla juuri mimiikan olemusta. Alkuperäinen miiminen suhde asioihin ei ole jäljittelevää uudelleen tekemistä, jossa pyritään mahdollisimman lähelle esikuvaa vaan pikemminkin osoittamista. Osoittaminen ei kuitenkaan tarkoita jonkin esittämistä siinä mielessä kuin esitetään todiste, joka osoittaa todeksi jotakin mitä ei voi tavoittaa muulla tavoin, eikä se ylipäätään tarkoita jotakin suhdetta osoittavan ja osoitetun välillä sellaisenaan. Osoittava viittaa juuri poispäin itsestään. Sille joka katsoo osoittavaa – niin kuin koira ojennettua kättä – ei voi osoittaa mitään. Osoittaminen merkitsee pikemminkin sitä, että sen jolle jotakin osoitetaan täytyy nähdä itse ja oikein. Jäljittely on tässä mielessä osoittamista. Jäljittelyssä näet tulee aina näkyväksi jotakin enemmän kuin siinä, mitä niin kutsuttu todellisuus tarjoaa. Osoitettu asia on ikään kuin luettu esiin monien asioiden tulvan keskeltä. Kaikkea tuota muuta ei tarkoiteta – vain osoitettua tarkoitetaan. Se saadaan näkyviin tarkoitettuna ja siten se kohoaa eräänlaiseen ideaalisuuteen. Se ei ole enää tämä tai tuo näkyvä vaan jonakin osoitettu ja merkitty näkyvä. Silloin kun näemme, mitä joku osoittaa, toteutuu aina identifikaatio ja siten tunnistaminen.
Kun on kyse taiteesta, tämän seikan huomaa merkillistä kyllä usein vielä jäljennöksistäkin. On hämmästyttävää, että sanomalehtien monesti erinomaisten valokuvajäljennösten joukossa osaamme erehtymättä erottaa uutiskuvan maalatun muotokuvan jäljennöksestä tai jopa täysin realistisen elokuvakohtauksen jäljennöksestä. Tämä ei merkitse sitä, että elokuvan kohtaus olisi jäänyt jollakin tapaa epäluonnolliseksi tai että realistinen muotokuva ei olisi riittävän realistisesti maalattu. Jopa tällaisessa sanomalehtimediumissa tulee esiin jotakin muuta. Aristoteles oli oikeassa: runous tekee näkyväksi yleisen paremmin kuin mitä historia, siis tosiasioiden ja todellisten tapahtumien kuvaus voi koskaan tehdä. Kirjallisten luomusten sekä kuvanveiston ja maalaustaiteen kuvien ”ikään kuin” -luonne tekee mitä ilmeisimmin mahdolliseksi, että voimme olla suhteessa asioihin sellaisella tavalla, jota ei voi saavuttaa todellisuuden sattumanvaraisuuksien ja niitä rajoittavien ehtojen puitteissa. Sattumanvaraisen todellisuuden valokuvallinen dokumentointi, esimerkiksi toimessa olevan valtiomiehen valokuvaaminen, saa merkityksensä ennalta tunnetuista yhteyksistä. Taiteellisen muotokuvan jäljennös puolestaan ilmaisee muotokuvan omaa merkitystä – myös silloin kun emme tiedä, kuka esitetty henkilö on. Se ei ainoastaan anna meidän tunnistaa yleistä vaan yhdistää meidät tuon yleisen kautta siihen mikä on kaikille yhteistä. Juuri siksi että jäljennettynä on ”vain” jokin maalaus eikä ”todellinen” valokuva, siis juuri siksi että se on jotakin ”leikittyä”, jäljennös ottaa meidät kaikki mukaan leikkiin. Me tiedämme, millaiseksi se on tarkoitettu ja otamme sen sellaisena.
Tästä näkökulmasta voi ehkä arvioida, kuinka epäasianmukaiseksi taiteen ymmärrys ja kulttuuritoiminta ovat muodostuneet aikakaudella, jolla kulttuuriteollisuus alentaa taiteen leikkiin osallistujan hyödynnettäväksi kuluttajaksi. Tällöin häneltä vaaditaan, että hän ymmärtää itsensä väärin. Ei ole olemassa pelkkää katsojaa, joka teatteri- tai konserttisalissa, museossa tai omassa lukurauhassaan antautuisi häiriöttömän etäisyyden päästä esteettiselle tai sivistykselliselle nautinnolle. Se joka ymmärtää itsensä näin, ymmärtää itsensä väärin. Kun taideteoksen kohtaaminen käsitetään pelkkänä irtiottona tai lumoutumisena – toisin sanoen pelkkänä vapautumisena todellisuuden puristuksesta – ja kun tällaisesta näennäisestä vapaudesta nautitaan, kyse on esteettisen itseymmärryksen pakoliikkeestä.
Vertaamalla ihmisen keksimiä ja luomia leikkejä elämän ylenpalttisuudesta kumpuaviin, vielä omaksumattomiin leikinomaisiin liikkeisiin voimme oppia, että se minkä kanssa leikimme taiteen leikissä ei ole korvike- tai unimaailma, johon unohdumme. Taiteen leikki on pikemminkin vuosituhansien läpi aina uudestaan ilmestyvä peili, josta voimme usein aivan odottamattomalla tai oudolla tavalla nähdä itsemme: sen miten olemme, miten voisimme olla ja miten ylipäätään on laitamme. Eikö loppujen lopuksi ole pelkkää harhaa, jos leikki ja vakavuus erotetaan toisistaan siten, että leikki on vain rajatusti sallittua vakavien toimien reuna-alueilla – ”vapaa-ajalla”, joka on kuin menetetystä vapaudestamme kertova jäänne? Leikki ja vakavuus – runsaudesta ja ylenpalttisuudesta kumpuava elämän liike sekä elinvoimamme jännittyvä kyvykkyys – kietoutuvat tosiasiassa pohjia myöten toistensa kanssa ja vaikuttavat toinen toisiinsa. Ihmisluonnon syvällisiltä tuntijoilta ei ole jäänyt huomaamatta, että leikkimisen kyvyssä toteutuu suurin vakavuus. Voimmekin lukea Nietzscheltä: ”Miehen kypsyys on sitä, että hän löytää uudelleen vakavuuden, jonka hän omisti lapsena – leikissä.” Nietzsche tunsi myös asian toisen puolen ja juhlisti elämän – samoin kuin taiteen – luovaa voimaa leikin jumalallisella keveydellä.
Itsepintainen pitäytyminen elämän ja taiteen väliseen vastakohtaan merkitsee kokemusta vieraantuneesta maailmasta. Leikin universaalin kattavuuden ja ontologisen arvokkuuden tunnistamatta jättäminen puolestaan kertoo abstraktiosta, joka tekee sokeaksi elämän ja taiteen yhteenkietoutumiselle. Leikki ei ole niinkään vakavuuden kääntöpuoli vaan pikemminkin todellinen perusta henkisen elämän luonnollisuudelle: se on yhtä aikaa sitoutumista ja vapautta. Se mitä kohtaamme taiteen luovissa muodostelmissa ei vain sattumanvaraisuuden ja luonnon sokean ylenpalttisuuden vapautta, ja juuri siksi se kykenee läpäisemään kaikki sosiaalisen elämämme rakenteet, kaikki luokat, rodut ja sivistystasot. Nämä muodostelmat joiden kanssa leikimme ovat näet vapautemme muodostelmia.
Alkuteksti: Das Spiel der Kunst (1977).
Hans-Georg Gadamer (1900-2002) oli saksalainen filosofi, joka tunnetaan merkittävänä hermeneuttisen filosofian kehittäjänä. Gadamerin tuotanto on vaikuttanut laajalti myös akateemisen filosofian ulkopuolella, erityisesti humanistisissa tieteissä ja taiteentutkimuksessa. Suomeksi hänen kirjoituksiaan on ilmestynyt valikoimassa Hermeneutiikka: Ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa, suom. ja toim. Ismo Nikander, Vastapaino 2005.
Miika Luoto on estetiikan ja filosofian tutkija sekä suomentaja, joka opettaa Taideyliopisossa.
The post Taiteen leikki appeared first on IssueX.