Ihmisellä on mahdollisuus muutokseen ja uuden keksimiseen vain, koska kykenemme erottamaan todellisen maailman ja kuvitellun, ”fiktiivisen” todellisuuden. Merkitsipä muutos edistystä tai taantumista, ilman kykyä heilahdella ei-fiktiivisen ja fiktiivisen välillä emme osaa kuvitella muita maailmoja, olla luovia, esitellä erilaisia yhteiskuntamalleja tai käsitellä ekologisia kysymyksiä. Yhteiskuntatieteilijät tietävät hyvin, että yksilöt, ryhmät ja organisaatiot ovat aina yhteiskunnan sisällä. Ulospääsyä ei ole, etenkään, koska olemme ”globaali kylä”. Vain mielikuvituksen voima voi mahdollistaa exoduksen, taiteilija Michelangelo Pistoletton sanoin ”inoduksen”, koska mielikuvituksen voimin voimme olla yhtaikaa fyysisesti maailmassa ja henkisesti sieltä paossa.
Tässä ihmisen taidossa on kuitenkin myös riskinsä. Kenties paluuta todellisuuteen ei tapahdukaan, sen enempää yksilön kuin kollektiivin tasolla. Siksi valtaapitävät – aikoinaan ennen muuta kirkko ja tätä nykyä paljolti valtio – ovat aina kantaneet mielikuvituksesta huolta. Se ei kuitenkaan tahdo onnistua. Ajatus on vapaa. Sitä voi korkeintaan rajoittaa, ja se taas käy tehokkaimmin lähtemällä itse mukaan mielikuvituksen tielle. Fiktiota vastaan fiktion voimin.
Instituutiot ovat aina olleet avainasemassa todellisen ja kuvitellun maailman välillä liikuttaessa. Kirkko turvautui rituaaleihin ja liturgiaan, moderni valtio alkoi propagoida esimerkiksi kansallisaarteita ja perintöä. 1800-luvun jälkeen tapahtui kuitenkin voimakas politiikan, oikeuskäytännön, tieteen, talouden, taiteen ja perhe-elämän eriytyminen. Instituutiot valvoivat niiden rajoja. Esimerkiksi taideinstituutiot, kuten akatemiat, museot, galleriat ja taidelehdet kokivat suojella taiteilijaa poliittista ja uskonnollista propagandaa sekä kaupallistumista vastaan.
Kukin instituutio ylläpiti oman maailmansa arvoja ja ihanteita, kuten taiteessa l’art pour l’art -ihannetta. Niistä tuli modernin maailman tukipilareita. Ylväiden kuvitelmien lisäksi ne vaalivat historian syvyyssuuntaa, toimivat niin sanoakseni ”vertikalisointikoneina”. Instituutiot ovat aina myös kon-stituutioita, yhteisiä, kommuuneja. Siksi ne loivat varmuutta ja turvallisuutta, mutta saattoivat samalla vaikuttaa jäykiltä, hierarkkisilta ja autoritaarisilta, viettää kohti yhteiskunnallista klaustrofobiaa.
Osin klaustrofobian takia instituutiot ovat taidemaailmassa toistaiseksi herättäneet kaksi kritiikin aaltoa. 1970-luvulla yksilön vapaus ja luovuus asetettiin porvarimoraalin ja taidehistorian kaanonin vastapainoksi. 1990-luvun uusi sukupolvi upposi muun muassa Pierre Bourdieun kuvaamaan laajempaan taideinstituution suohon, weberiläiseen rautahäkkiin. Instituutioiden kritiikki oli pääosin kielteistä, hyökkäys, jossa ei juuri vaihtoehtoisia uusia strategioita tarjottu. Mahdollinen kolmas aalto voi siksi menestyä vain ottamalla vanhat kunnianarvoisat taideinstituutioiden arvot liittolaisikseen ja löytämällä muuttuneessa tilanteessa riittävän selkeä suunta.
Klassisten 1800-luvun museoiden aikaan taiteilijaksi oppiminen merkitsi kiipeämistä kohti sangen varmaa, ”suurten opettajien” välittämää mestaruutta. Opettaja tunnisti lahjakkuuden paitsi oman laajan kokemuksensa, myös siekailemattoman subjektiivisen tuntuman, ”epätiedon”, perusteella. Epätiedostaan huolimatta taidemuseot ja -akatemiat onnistuivat rakentamaan suhteellisen objektiivisesti perusteltavan arvohierarkian. Eikä se suinkaan tarkoittanut museokäyntitilastojen, kompetenssien lukumäärän, ”output-datan” ja sen sellaisen litteän maailman mittausmateriaalin kvantitatiivista hierarkiaa. Luominen kuitenkin merkitsee itsensä asettamista mitattavan mitan ulkopuolelle. Taiteilijoiden on vetäydyttävä litteältä tasolta ja seistävä suorassa.
Klassisten instituutioiden puolustama arvohierarkia mittasi ja määritti luovuutta toisin kuin nyt vallitsevassa investointien ja tulosten järjestelmässä. Viime mainittu palauttaa laadun määrään ja poistaa niin tehdessään koko laadun. Se rakentaa abstraktin aste-erottelun ja nostaa sen avulla keskiöön kvantitatiivisen vertailtavuuden ja vaihdettavuuden. Kaikki suhteutetaan kaikkeen, kunnes suhteistakin tulee suhteellisia ja keskenään vaihdettavia. Luominen taas edellyttää järkkymätöntä uskoa ja sokeaa intuitiota, toki myös vahvan kulttuuriperustan, jolla seistä. Sen klassiset instituutiot sentään tarjosivat.
Uusliberalismin valtakaudella klassiset instituutiot kuitenkin murenevat ja esimerkiksi Euroopan koulutuslaitokset kilpailevat opiskelijoista tarjoamalla toinen toistaan helpommin keskenään vaihdettavia kompetensseja. Opiskelijoita kohdellaan yrittäjinä, ja opettajan ja oppilaan suhde on sopimussuhde. Kulttuurin perinteinen vertikaalihierarkia dekonstruoidaan alistamalla se numeroissa mitattavaksi. Filosofi Peter Sloterdijkin mukaan vertikaalisuuden kellauttaminen vaakatasoon johtaa kasvatuksessa ”viidakkopedagogiaan”, jossa ”tieteidenvälisyys” on kaiken syvyyden poistava mahtisana. Päämääränä on tuottaa ”laajalti työllistettäviä”, ”moniarvoisia” yksilöitä, joille tärkeintä on sopeutuminen ja ennakointi. Litteässä verkottuneessa maailmassa ”sopeutuvuus” ja ”joustavuus” ovat parasta tavaraa. Koulut virittäytyvät markkinoiden vaatimuksiin, vaikka kukaan ei tiedä, mitä työmarkkinat tahtovat viiden vuoden päästä. Koulut eivät siksi enää tarjoa selkärankaa niille, jotka haluavat seistä suorassa ja ryhtyä johonkin rohkeaan taidehankkeeseen.
Museot puolestaan ovat 1970-luvulta lähtien murentuneet pikavauhtia tilapäisnäyttelyiden ja biennaalien tuottajiksi aiheuttaen samalla taiteessa rakenteellisen amnesian, syvyyden menetyksen. Paradoksaalista kyllä, luovuuden ideologia on johdonmukaisesti taistellut museoinstituutiota vastaan. Se on napannut uusliberalistiselta instituutiokritiikiltä iskusanoikseen ”luovuuden” (murskaten museon”), ”innovaation” (tehden museosta hitaan) ja ”joustavuuden” (tehden museosta jäykän).
Tänään taiteilijoita, jotka yhä tavoittelevat kuolemattomuutta ja asettuvat boheemeiksi yhteiskunnan ulkopuolelle myöhemmän arvostuksen toivossa, pilkataan vakaumuksestaan. Vain ”tässä ja nyt” kelpaa. Eikä edes se, vaan ainoastaan aivan lähitulevaisuus täyslitteällä perustalla. Luovan työn tekijä on nykyään sosiaalinen verkottuja. Sloterdijkin mukaan menossa on siirtymä ”taiteesta tuotantovoimana” ”taiteeseen näytteillepanovoimana”. Vähemmän luomista, enemmän näyttämistä. Kaikkialla on kyse liikkuvuudesta. ”Liikkuvuus”, ”nomadismi”, ”exodus”, ”linkit”, ”neuronit”, ”yhteys”, ”kommunikaatio” ja ”uudelleenjakelu” ovat nykyisten ”itsenäisten” kuraattoreiden ja monien luovan työn tekijöiden hokuja.
”Tuottamattoman” taiteellisen kokeilun armonaika jää lyhyeksi.
Litteä märkä maailma
Nykyisessä myöhäiskapitalismissa taiteilija on joko kansainvälinen tai ei mitään. Kuraattorit ovat verkottuneita tai eivät mitään. Olemme mobiileja toimijoita labiilissa maailmassa. Litteä maailma on märkä. Iso allikko H2O:ta, jossa soudamme ja huopaamme, tai pateettisemmin sanottuna uima-allas, jossa kellumme ja polskimme ilmattomassa, nestemäisessä, myöhäismodernissa ajassa toivoen löytävämme edes jonkin suunnan (tai merkityksen). Kollektiiviset instituutiot heittelevät altaaseen kumirenkaita, jokusen pienen pelastusveneen ja muutamia luksusjahteja.
Vailla selkeää kuvaa tulevasta, luovat yksilöt kauhovat freestyle-uintia aallolta toiselle. Joskus eteen tulee kumirengas, jonka avulla pitää päänsä niukin naukin veden yläpuolella. Pelastukoon, ken voi.
Jean-Luc Nancyn liberaalista edustuksellisesta demokratiasta käyttämä termi ”immanismi” näkee yhteiskunnan joukoksi itsenäisiä yksilöitä, joiden on yhä vaikeampi takoa keskinäisiä suhteita. Jos suhteet murtuvat, koko ”rihmasto” haihtuu ilmaan. Lisäksi liberaalissa verkkotaloudessa tilapäisesti solmittuja yhteyksiä hallitsee kilpailu ja vallan saa projektiajattelu. Ajelehditaan, hoksataan projekti ja kellutaan tovi yhdessä, kunnes kaistat taas eroavat.
Toimivin yksikkö on yrittäjäyksilö ja suurin sallittu kollektiivi on tiimi, koska siinä jokaisella yksilöllä on oma vastuunsa ja tehtävänsä. ”Itsenäiset” kuraattorit pysyvät muskeliveneissään, kunhan vahtivat jatkuvasti kilpailijoita ja ennakoivat sujuvasti. Kuraattoribuumi maailmanlaajuisine valinta- ja taidekilpailukulttuureineen vain ruokkii tilannetta. Otetaan kohtalo omiin käsiin, koskaan ei luovuteta ja kaikkeen vastataan ongelmanratkaisulla. Litteässä märässä maailmassa luovuus samastetaan usein ”ongelmanratkaisuun”, mikä on aivan muuta kuin ongelmien aiheuttaminen tai pikemmin asioiden problematisointi, tehtävä, joka aivan viime aikoihin asti oli varattu taiteilijalle ja harrastelijalle.
Siitä hetkestä, kun taide alkoi kutsua itseään ”nykytaiteeksi”, se menetti vertikaalisuutensa
Realismin ideologia
Oman elämänsä säätelijöinä taiteilija ja kuraattori ovat valmiit uhraamaan virtuoosintaitonsa halvalla, joskus jopa ilmaiseksi, ajatellen että työ tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden itsensä toteuttamiseen, ”realisointiin”. ”Reaalinen” istuu uusliberalismiin. Sen ideologiassa utopia ja yletön mielikuvittelu eivät tule kysymykseen. Tietoisuudelle siitä, mikä on mahdollista, ei anneta tilaa. Aiemmin instituutioilla oli tiettyä itsemääräämisoikeutta oman reaalisuutensa määrittelyssä, ja taideakatemia esimerkiksi suojeli paitsi opiskelijoitaan, myös taidetta taloudelta ja politiikalta. Maailmasta erkanemisen uhallakin taideakatemia palveli mahdollisuutta nähdä maailma aina mahdollisesti toisenlaisena.
Uusliberalismin valtakaudella taiteilijat pakotetaan ”tuottavuuteen” ja sen edellyttämään riskien välttämiseen. ”Tuottamattoman” taiteellisen kokeilun armonaika jää lyhyeksi. Instituutioksi itsekin muuttuneilla vapailla markkinoilla korostuu hengissä säilyminen tässä ja nyt. Vain yhden todellisuuden mahdollisuutta jankuttaessaan uusliberalismi lipsahtaa realismin ideologiaan. Vain laskettava on hallittavissa, ja vain hallittava on realistista ja todellista.
Mielikuvituksen valvontaa
Valvonta, ”auditointi”, alkaa itsen arvioinnista, se on instituution rippi. Mutta sen ansiosta instituutio voi myös oppia kuvittelemaan itsensä toisin. Auditoijat ymmärtävät vain tehokkuutta, rationaalisuutta ja läpinäkyvyyttä. Kaiken vaihdettavuutta keskenään. Menetetään taju siitä, että samasta artefaktista tulee aivan toista todellisuutta, kun sitä käsitellään uskonnon, talouden, taiteen, kasvatuksen tai poliittisen ja juridisen arvonäkökulman keinoin.
Kaikesta huolimatta jossakin syvällä lepää yhä koskemattomana autenttisuuden ydin. Jotakin taiteen autonomiasta ja myös rajojen rikkomisesta, mutta ennen kaikkea kuvittelukyvystä pidetään edelleen hengissä. Taide hellii yhä ajatusta jostakin, joka voidaan aina myös kuvitella toisin. Se hengittää edelleen taiteellista utopiaansa instituutioidensa koloista ja rakosista. Se muistaa keksineensä tien fiktiivisen ja ei-fiktiivisen välille. Taideinstituution ansiosta tajuamme, että todellisen ja kuvitellun erottaminen kuuluu jokaiseen maailmaan, mukaan lukien politiikka, tiede ja talous.
Tästä kolmannen instituutiokritiikin aallon on lähdettävä, jos se on tullakseen. Siksi sen on hyväksyttävä instituutio liittolaisekseen, kuvitellun ihanteen vartijana. Sen on ensi töikseen kuviteltava omat arvonsa oman logiikkansa pohjalta, alettava kertoa kuulijoilleen, mitä heidän pitää haluta mikäli mielivät säilyttää mielikuvituskykynsä. Joskus matka maailmasta toiseen on käynnistettävä mäkilähdöllä.
Siitä hetkestä, kun taide alkoi kutsua itseään ”nykytaiteeksi” (kaikki mitä tehdään nyt on nykytaidetta, eikä sillä siksi ole historian syvyyttä, mutta ei tulevaisuuttakaan), se menetti vertikaalisuutensa. Se kadotti oman äänensä. Halussaan olla ”mukana”, ”ajan tasalla” – eikä entisen avantgarden tavoin aikaansa edellä – nykytaide luopui kaikesta utooppisesta yrityksestä todella sekaantua maailmaan. Tie fiktiosta ei-fiktioon suljettiin. Taideinstituutioiden on kuitenkin pystytettävä telttansa kuvitteellisen maailman puhtoisten muurien ulkopuolelle. Telttakepit eivät enää yllä tukipilarien tavoittamattomiin korkeuksiin, mutta vertikaaleja ne silti ovat. Kritiikin on oltava kriittistä todella kaukaisesta tulevaisuudesta käsin. Maailmaa ei pidä seurata, vaan siihen pitää sekaantua.
Vain sosiologi Schumpeterin termein ”luovan tuhon” avulla taideinstituutiot voivat varmistaa yhteiskunnallisen tehtävänsä tulevaisuudessa. Vasta silloin toteutuvat taiteilija Thierry Geoffroyn telttaansa Documenta 13 kirjoittamat sanat: ”Hätätila korvaa nykytilan”.
Pascal Gielenin artikkeli on julkaistu alun perin teoksessa Institutional Attitudes: Instituting Art in a Flat World, www.valiz.nl.
The post Pascal Gielen: Instituutio ja mielikuvitus appeared first on IssueX.