Periaatteessa taiteilija voi julistaa uskovansa ja luovansa vain ”taiteen vuoksi”, vailla mitään hyötyyn liittyviä päämääriä, puhtaasta leikin ja mielikuvituksen ilosta. Taiteen ”vapaus”, joka on toki suhteellista, periaatteessa mahdollistaa työskentelyn etenkin nykyaikana vailla normeja, sääntöjä, konventioita ja tarkoitusperiä. Tosin taidetta usein tilataan, jolloin tilaukseen voi liittyä reunaehtoja. Asiaa mutkistaa sekin, että taiteen vastaanottoon varsinkin silloin, kun se on historialliseen ja kontekstuaaliseen tietoon ja oppimiseen perustuvaa, voi liittyä merkityksenantoa kuulijan, katsojan tai lukijan puolella. Vähintäänkin subjektiivisen merkityksen muodostuminen reseptiossa on varsin yleinen tapa reagoida taidetuotteisiin. Onhan myös mahdollista, että taiteilijalla on luodessaan – jollei tietoisesti, niin tiedostamattomasti – jokin visio tai viesti, joka liittyy hänen maailmankatsomukseensa ja ihmisenä olemiseensa? Viestiä tai merkityksenantoa voi tuskin täydellisesti paeta.
Valistunut vastaanottaja voi haltioitua, vaipua ”esteettiseen koomaan” taideteoksen vaikutuksesta. Toisaalta taiteella on aina monenlaisia merkityksiä, joiden välillä voi sukkuloida, jolloin vastaanoton eri kerroilla eri komponentit saattavat korostua tai muodostaa uudenlaisia yhdistelmiä. Taiteella on olemassa esteettisen arvon – joka lienee ilmiönä myöhäisin – ohella myös muita arvoja: historiallinen, dokumentaarinen, kasvatuksellinen, moraalinen, uskonnollinen, filosofinen, terapeuttinen ja yhteiskunnallinen sekä propaganda-, viihde- ja käyttö- eli välinearvo.
1800-luvulla kehitelty l’art pour l’art -ajattelu ja -estetiikka on historiallinen ja sikäli kiistämätön ilmiö. Onkin mahdollista hyväksyä, ettei taide tarvitse olemassaolonsa perusteluksi (raison d’être) mitään varsinaisia tavoitteita, ovat ne sitten kasvatuksellisia tai poliittisia. Tosin taiteen tehtäväksi nähtiin 1800-luvulla uskonnollis-sävytteisen mietiskelyn herättäminen vastaanottajassa; samalla ”pyyteettömyys” oli oikea tapa suhtautua taidetuotteeseen.
Estetismin korostaminen voi olla paikallaan, jos taiteen nauttiminen rajoittuu lähinnä omien tuntemusten, assosiaatioiden ja tarpeiden samaistamiseen taideteoksen sisällön kanssa. Onhan toki tärkeää havaita se, minkälaisia uusia ”mahdollisia maailmoja” taideteos voi avata: dialogi taideteoksen ja vastaanottajan välillä. Mutta vaatimus tarkoitusperistä täydelleen erottautumisesta voi myös kaventaa taideteoksen mahdollista vaikuttavuutta. Taiteissa on usein joko ilmeisiä tai kätkettyjä viestejä, joten olisi onnetonta, jos emme yrittäisi löytää näitä ajan kuluessa kenties kadotettuja merkityksiä.
Kirjoittaja Veijo Murtomäki on musiikinhistorian professori Sibelius-Akatemiassa. Hän on ollut myös Helsingin Sanomien musiikkiavustaja vuodesta 1984.
The post Onko olemassa taidetta taiteen vuoksi? appeared first on IssueX.