Mitä kahvin siemailija ymmärtää tässä hyödyllä? Ja mikä sen kääntöpuolessa, hyödyttömyydessä, häntä viime kädessä hiertää?
Yhtenä ulottuvuutena lienee uumoilu, että opiskelualasta ei ole välinearvoa opiskelijalle itselleen. Joutoaineiden opiskelija ei saa töitä ja on siten kärsivä omasta tyhmyydestään.
Voi toki käydä niinkin, että humanisti saa valmistuttuaan työpaikan. Jos pesti on koulutusta vastaava, se kuitenkin edustaa kahvikestikollegan näkökulmasta vääränlaista työtä. Piperrystä museon tai kirjaston nurkassa, senttarin hommia. Pahin vaihtoehto on ryhtyä tutkijaksi tai opettajaksi ja levittää samaa tautia eteenpäin. Tällaisilla töillä ei taaskaan ole välinearvoa – ei kurjasti palkatulle hörhömaisterille sen enempää kuin kuuluisalle ”yhteiskunnallekaan”.
Jos työpaikka taas ei ole koulutusta vastaava, on koko opiskelu ollut hukkaan heitettyä. Se on ollut silkkaa tuhlausta, niin opiskelijan ajan kuin verovarojenkin.
Jos opiskelija vetoaa taiteen tai humanioran itseisarvoon, kahvinsiemailija voi kenties suoda tämän hänelle – vaan ei teroittamatta, että kyseessä on sitten semmoinen luksus ja etuoikeus, josta täytyy tavalla tai toisella tuntea huonoa omaatuntoa.
Kysyn nyt: mistä tämä kahvikestinatsin ajatusroiske polveutuu? Mistä historiallisesti rakentuneista osatekijöistä ja filosofisista oletuksista se koostuu? Ja kestääkö se lähempää tarkastelua?
Alkuammennus Aristoteleelta
Oli yksi asia, jota en voinut väistää yrittäessäni yllä hahmotella kahvittelijan ajatuslatua: väline- ja itseisarvojen erottelu. Se on peräisin Aristoteleen Nikomakhoksen etiikasta. Aristoteleen mukaan hyvästä täytyy puhua kahdella eri tavalla: ”Toiset asiat ovat hyviä sinänsä, toiset niiden kautta.” (Nik. 1096b, 11-13)
Toiset asiat ovat hyviä sinänsä, toiset niiden kautta.
Mikä sitten olisi se sinänsä hyvä asia? Aristoteleen mukaan onnellisuus: se valitaan aina vain sen itsensä vuoksi eikä koskaan silmällä pitäen jotakin muuta päämäärää.
On toki monia muitakin asioita, tähdentää Aristoteles, joita tavoitellaan niiden itsensä vuoksi – esimerkiksi kunnia, nautinto, järkevyys, ylisummaan eettiset hyveet – mutta nekin aina valitaan myös onnellisuuden vuoksi. Mutta onnellisuutta ei kukaan valitse näiden tähden eikä ylipäänsä minkään muun kuin sen itsensä tähden. (Nik. 1097a36-1097b6)
Antiikin kreikassa oli monia ilmaisuja, jotka voitaisiin kääntää ”hyödyksi”. Ne eivät kuitenkaan tarkoittaneet samaa kuin moderni hyöty. Perussyy tähän on se, että hyötyä pidettiin Kreikassa erityisenä ja laadullisena, johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen sidottuna välinearvona. Modernissa hyödyssä taas vivahtaa aina jokin abstrahoitavissa oleva, määrällinen ulottuvuus. Sen nojalla hyötyä voi kasata ja ”maksimoida” kaikista erityisistä ja konkreettisista päämääristä irrallaan.
Tämä on maailmojen välinen ero: Aristoteles eli kotitalouden ja käsityöläisyyden maailmassa, kun taas moderni maailma on rahan ja abstraktin vaihtoarvon ehdollistama.
Tuottavuuden synty
Kun kotitalouden maailma muuttuu rahatalouden ja markkinoiden maailmaksi, klassisten poliittisten taloustieteilijöiden ”kaupalliseksi” yhteiskunnaksi, hyöty alkaa assosioitua käyttöarvon sijasta vaihtoarvoon ja sen kasvattamiseen.
Kuulussa teoksessaan Wealth of Nations Adam Smith kantoi otsikon mukaisesti huolta kansakunnan varallisuuden lisäämisestä. Suurin este kasvun tiellä oli tuottamaton työ.
Mikä on tuottamatonta työtä? Fysiokraateilta Smith oli omaksunut ajatuksen kiertokulusta. Idea oli, että kun kiertokulku tuotanto-vaihto-kulutus on käyty loppuun, on seuraavaan kiertokulkuun kyettävä sijoittamaan enemmän. Se työ, jonka osuutta tai panosta ei voida investoida seuraavaan kiertokulkuun, on tuottamatonta.
Tuottamattomasta työstä ei toisin sanoen synny varallisuutta kasvattavaa panosta talouden kiertokulkuun. Se syö enemmän kuin tuo. Niinpä kansakunnan varallisuutta voidaan kasvattaa vain minimoimalla tuottamaton työ.
Voisi ajatella, että tuottava ja tuottamaton työ vastaa suoraan eroa välttämättömyyden ja ylenpalttisen turhuuden, luksuksen, välillä. Näin ei kuitenkaan ole – ei sen enempää käsitteellisesti kuin itse Adam Smithinkään mukaan.
Ensinnäkin, vaikka tuottava työ onkin välttämätöntä tarpeiden tyydyttämisen ja varallisuuden kasvattamisen kannalta, siitä ei seuraa, että kaikki tuottamaton työ olisi turhaa. Tehtaassa tehty työ lisää arvoa tuotteeseen, palvelijan työ ei. Silti palvelijakin ansaitsee palkkansa – palvelutoiminta ei vain saa muodostaa liian suurta osaa yhteiskunnallisesta työstä.
Toiseksi, sitä mikä on välttämätöntä, ei Smithin mukaan sanele yksin luonto. Kyse ei ole eloonjäämisminimistä. Jos kulttuurinen sovinnaistapa katsoo, että jokin asia kuuluu kaikkein köyhimmillekin, se on välttämätön. Ei siis ole olemassa absoluuttista turhuutta, vaikka välttämättömyyshyödykkeitä ja luksusta onkin Smithin mukaan verotettava eri tavalla.
Kolmanneksi tuottavassa työssä voidaan tuottaa aivan yhtä hyvin välttämättömyys- kuin luksustarvikkeitakin.
Myöhempi uusklassinen taloustiede, jonka alkeiskursseilla yhä annetaan muodostaa taloustieteen perusta, enimmäkseen luopuu tuottavan ja tuottamattoman työn erottelusta. Kaikki sellainen työ on tuottavaa, joka tuottaa jotakin, jolla on arvoa jollekulle. Toisin sanoen kaikilla sellaisilla hyödykkeillä on arvo, joilla on kysyntää ja kaikki tällaisia tuotteita valmistava työ on tuottavaa. Kiinnostavaa on vain se, kuinka tuottavaa työ on – siis se, miten tuotantoprosessia voitaisiin tehostaa tuottamaan sama määrä hyödykkeitä lyhyemmässä ajassa.
Taloustieteen kätyri metaetiikan alueella on utilitarismi. Hyöty, utiliteetti, kätkeytyy jo itse oppisuunnan nimeen. Utilitarismin perusperiaate on maksimoida toimijan ja hänen toimintansa vaikutuspiiriin kuuluvien onnellisuutta, mielihyvää, nautintoa. Hyöty on arvioivan subjektin kokema laadullinen asia. Hyötyjen vertailtavuus ja laskettavuus kuitenkin samalla edellyttää, että ne pystytään määrällistämään. Taloustieteessä tämä tapahtuu hintojen kautta. Jeremy Bentham, yksi utilitarismin kantaisistä, taas kiertää laadullisen ja määrällisen välisen ongelman olettamalla, että kaikki mielihyvät ja tuskat ovat laadullisesti samanlaisia.
Niin uusklassinen taloustiede kuin utilitarismi rakentavat suoran sillan käyttöarvon ja vaihtoarvon, laadun ja määrän, välille.
Hyödyn sekaannus
Mitä tästä historiallisesta pikakatsauksesta jää kahvikutsukeskustelua varten käteen? Pääasiassa tämä: hyödyn käsite, sellaisena kuin tunnemme sen, on historiallinen sekaannus. Hyöty on hybridikäsite, joka nojaa peruuttamattoman ambivalentisti käyttö- ja vaihtoarvoon. Vaikka onkin ymmärrettävää ja johdonmukaista, että moinen sekaannus on syntynyt, se on silti sekaannus.
Käyttöarvo on konkreettisen tavaran konkreettista käyttökelpoisuutta tai hyödyllisyyttä. On samantekevää, onko tämä hyödyllisyys biologista, kuviteltua, sosiaalisesti luotua tai mitä hyvänsä. Käyttöarvo on tavaran laadullinen aspekti.
Vaihtoarvo taas on tavaran määrällinen aspekti. Vaihtoarvon nojalla tavaroiden arvoa voi vertailla keskenään. Tavarat vaihtoarvoina ovat homogeenisia ja eroavat toisistaan vain määrällisesti.
Ymmärtäköön ken taitaa..
Tämä jaottelu periytyy klassisesta poliittisesta taloustieteestä. Marx lähtee liikkeelle tästä samaisesta erottelusta analysoidessaan Pääoman alussa kapitalistisen tavaran luonnetta. Marxin mukaan klassinen taloustiede ei kuitenkaan pitänyt johdonmukaisesti kiinni käyttöarvon ja vaihtoarvon välisestä erosta. Marx ei marise tästä siksi, että erottelussa saisi ilmaisunsa ikuinen tieteellinen totuus, vaan siksi, että tässä tiivistyy taloustieteen epähistoriallinen ajattelutapa: kapitalistiselle tuotantotavalle ominaiset ja sen logiikasta nousevat kategoriat ikuistetaan ja luonnollistetaan.
Taloustieteelle, vanhalle ja uudelle, kapitalistinen tuotanto markkinoita varten arvonlisäyksen takaamiseksi on viime kädessä vain tehokkain tekninen järjestely ihmisen ikuisessa kamppailussa niukkuutta vastaan. Ihmiset vaihtavat saadakseen itselleen käyttöarvoja ja vaihtoarvo on pelkästään apukeino, joka tekee vaihdon mahdolliseksi ja käteväksi.
Tämä on ideologinen oikeutusmyytti. Kapitalismissa tuotanto tapahtuu ainoastaan arvonlisäyksen vuoksi. Kaikki vaihtoarvot toki ovat myös käyttöarvoja, koska muuten tavara ei menisi kaupaksi, mutta itse tuotanto tapahtuu ainoastaan arvon maksimoimisen näkökulmasta. Tämä toteutuu markkinapakkona kilpailun kautta yrittäjien subjektiivisista motiiveista riippumatta.
Niinpä tavara on aina kahdessa mielessä hyödyllinen: käyttökelpoinen ostajalleen ja voittoa tuottava tuottajalleen. Kun muistetaan samalla, että kapitalismissa kaikki tarpeentyydytys pyritään alistamaan tavaramuodolle ja sikäli käyttöarvoilla on aina vaihtoarvomuoto, sekaannus ja häilyntä käyttöarvon ja vaihtoarvon välillä tulee ymmärrettäväksi. Syntyy ambivalentti hyödyn käsite. Se on ideologisesti käyttökelpoinen sekaannus: voittoa tuottava on aina tarpeita tyydyttävää, eikä tarpeita voi tyydyttää ilman voiton tuotantoa. Lisäarvontuotannon ja inhimillisten päämäärien välillä on ennalta-asetettu harmonia. Jos näin on, rahasta ja voitosta, jotka olisivat aristoteelisessa katsannossa välinearvoja, tulee paradoksaalisesti itseisarvoisia, koska niiden maksimoiminen johtaa automaattisesti inhimilliseen hyvän lisääntymiseen.
Jos tämä kuulostaa liikaa pääomalogiikalta, niin muistutettakoon, että tällainen ajattelu on päivittäin mediassa kukkivaa poliittista arkijärkeä. Miten hyvinvointivaltio pelastetaan? Miten taata ihmisten toimeentulo? Miten selvitä ekologisista ongelmista? No, ratkaisuja on varmaan monia… mutta on a priori selvää, että yritysten voitonteon helpottaminen on ratkaisun ensimmäinen ja ehdoton edellytys. Tämä on Kokoomuksen ainoa pointti.
Vai olisiko hyödyttömyydestä hyötyä?
Monet humanistit, taiteilijat, tutkijat, aktivistit ja muut elämäntapafilosofit puolustavat ekspliisiittisesti hyödyttömyyttä. Usein he vetoavat pelkkään itseisarvoisuuteen: tieto on itseisarvo, taide on itseisarvo — ja that’s it.
Toiset taas esittävät näennäisen paradoksaalisesti, että hyödyttömyydestä on kuin onkin hyötyä. Taiteeseen kannattaa panostaa myös taloudellisessa mielessä mutta ehtona sen välilliselle tuottavuudelle on se, ettei sen vapautta rajoiteta. Vastaavasti filosofiaa ja perustutkimusta ei tule alistaa sovellettavuuden ja hyödyn tavoittelulle, jos haluaa niistä olevan iloa käytännöllisessä ja taloudellisessa mielessä.
Tämä jälkimmäinen argumentaatiolinja on (tai oli) suosittu myös sosiaalipolitiikan alueella: ”heikompien” tukeminen tulonsiirtojen ja ilmaisten palveluiden avulla ei ole silkka moraalinen velvollisuus, vaan kyseessä on myös investointi. Oikein mitoitetut ja suunnatut sosiaalipoliittiset toimet ruokkivat kysyntää, luovat koulutettua työvoimaa ja pönkittävät yhteiskuntarauhaa. Ero esimerkiksi Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikan ja nykyisen markkinaliberalismin välillä ei ole ero oikeudenmukaisuudesta lähtevän sosiaalipoliittisen ajattelun ja taloudellisen kyynisyyden välillä. Ero on juuri se, että Kuusi piti valtiollista hyvinvointipolitiikkaa tuottavana investointina ja nykyinen ideologinen taloustiede puolestaan pitää sitä tuottamattomana menoeränä.
Heikkoutena tässä ”hyödyttömyydestä on hyötyä” -argumentaatioladussa on sama seikka, jonka se rintamoi omana vahvuutenaan: sitoutuminen empiiris-talou-delliseen hyötyyn. Entä jos käykin ilmi, ettei taiteella sellaista (jossain tilanteessa, jossakin suhteessa) olekaan? Katoaako sen arvo tai mieli todella tämän myötä?
Ehkä samansuuntainen idea pitäisikin muotoilla toisin: hyödyttömyydestä ei päästä eroon, vaikka haluttaisiinkin. Se johtuu siitä, että rationalisoiminen, tehostaminen, laskenta jne. perustuu aina ylijäämään, jota se myös itse jättää jälkeensä. Tämä pätee millä tahansa ilmiöalueella. Evoluutiokin tuottaa rihkamaa, josta uudet muodostelmat ammentavat ja jotka uudet muodostelmat jättävät jälkeensä uutta rihkamaa.
Täydellinen valjastaminen on mahdotonta. Kapitalismin dynamiikka saa sen kuitenkin aina tavoittelemaan tätä mahdotonta utopiaa, loppuunvietyä puhdistamista. Tässä suhteessa se muistuttaa natsismia.
Kirjoittaja Tuomas Nevanlinna on filosofi, kolumnisti, kirjailija, radiotoimittaja ja suomentaja.